*

AnttiKukkonen

Aleksandr Duginin virhe eli mitä liberalismi on ja mitä se ei ole

En valitettavasti päässyt pari viikkoa sitten sunnuntaina paikalle kuuntelemaan Aleksandr Duginia Helsingissä. Lohdutuksena kuuntelin, mitä miehellä on meille opetettavaa Tuupissa. Keskeistä Duginille on liberalismin kritisoiminen poliittisena ideologiana. Tämäon toki sinänsä ok, mutta hänen tulkintansa opista on hieman kummallinen. Duginin mukaan liberalismin keskiössä on yksilö.  (Ks. mm. "Alexandr Dugin: Eurasianism and the political evolution to the Fourth Political Theory, " https://.) 

Lieneekö kuitenkaan aivan näin? Liberalismin keskiössä on homo oeconomicus, kuluttaja, jne. Liberalismissa yksilö on lähinnä tällaisten abstraktioiden aggregaatti. Opille keskeistä eivät ole yksilöt, vaan autonomiseksi määritellyt yhteiskunnan osajärjestelmät, kuten markkinatalous, joiden toiminta on oletuksen mukaan mahdollista ilman julkisen vallan puuttumista asioihin. (Ajatus on toki sinänsä täysi vitsi, sillä markkinat eivät säily taatusti vapaana ilman valtavan byrokraattiarmeijan jatkuvia interventioita esim. kartellien ehkäisyn mielessä. Kysykää keneltä tahansa byrokraatilta. Ja toisaalta, mikä on epävapaampaa kuin torikauppa, tuo kummallinen markkinatalouden prototyypiksi kohotettu toimintamalli. Jos ette usko, konsultoikaa vaikka Tuupin kautta videota ”Eesti Kalevipoeg Soome Sortse Sugemas”.)

Yksilöllisyys on aina väistämättä jotain historiallista ja konkreettista ja vaatii sellaisten traditioiden ylläpitoa, joissa yksilö konstituoituu, joissa yksilö rakentuu. Suurista länsimaisista poliittista ideologioista yksilömyönteisin näin hahmoteltuna on konservatismi, joka lähtee siitä, ettei yhteiskuntaa voi muuttaa abstraktioiden pohjalta. Tästä näkökulmasta liberalismi muistuttaa vähän kuin shakkia, jossa pelin (konstitutiiviset) säännöt erotetaan strategioista, joiden avulla pelissä pärjää ja keskitytään vain ensin mainittuihin. Samalla tavalla yhteiskunta koostuu erilaisista peleistä, jotka hahmottuvat abstraktin sääntöjoukon kautta, kuten markkinatalous. Liberalistin tunnistaa siitä, että hän on jatkuvasti jonkin sortin pelikirja kädessä vaatimassa ihmisiä alistumaan milloin mihinkin, jota hänen mukaansa vaatii järki. Vaatimusta tehostetaan juuri mainitsemalla, että kyse on konstitutiivisista säännöistä, joilla taataan toimintavapaus kaikille, jolloin autuaasti unohtuu, että yksilö konstituoituu traditioiden puitteissa, kun taas liberalistin konstitutiiviset säännöt käsittelevät lähinnä. ko. autonomiseksi määriteltyjä pelejä. Koko idea, jonka mukaan todellisuuden tulisi oikeuttaa itsensä abstraktioiden avulla eikä päinvastoin, on aivan älytön. Liberalismin ongelma liittyy tapaan, jolla yksilöllisyys on käsitteenä pervertoitunut liberalistisessa opissa. 

Filosofisesti puhuttuna oppirakennelma on metafysiikaltaan jämähtänyt 1800-luvulle, sillä tuon aikaisessa (dominoivassa) ajattelumallissa oleellista oli erottelu 1) materiaan, jota lainomaisesti kontrolloidaan ja toisaalta 2) universaaleihin sääntöihin, joilla materiaa kontrolloidaan. Ensimainittu muodostaa todellisuuden objektipoolin, jälkimmäinen subjektipoolin. Näin määriteltynä subjekti ei ole persoona, vaan kontrolloija. On syytä muistaa, että esim. nk. luonnonlait ovat sekä kuvailun mahdollistavia apuvälineitä että sääntöjä, joiden avulla todellisuutta kontrolloidaan. (Historiallisesti ajateltuna ne olivat kirjaimellisesti lakeja, Jumalan säätämiä lakeja, jotka nähtiin analogisiksi ihmisten säätämille laeille.) Toisin sanoen oletuksensa oli jyrkkä dualistinen kuilu kontrolloivan subjektiuden ja objektikentän välillä. Tämän metafysiikan puitteissa objektimaailmasta ei löydy normeja, vaan ne ovat sinne subjektin postuloimia.

Oppi näkee ylitsepääsemättömän kuilun sen välillä, millainen maailma on ja sen välillä, millainen se tulisi olla (= David Humen ’no ought from is’, joka oppina jollain tavalla määrittelee klassisen modernin) Nyt kuitenkin, juuri sen takia - eikä siitä huolimatta - että siitä, millainen maailma on, ei voi johtaa sitä, millainen maailman tulee olla, liberalisti kokee oikeudekseen alistaa maailman omille abstraktioilleen. Toisin sanoen, tällaisen röykeyden tausta-ajatus liittyy tapaan, jolla luonto, mukaan lukien sosiaalinen ja historiallinen (objekti)maailma, vieraannutetaan näennäisen tieto-opillisen vaatimattomuuden puitteissa ihmisestä, merkityksessä kontrolloiva subjekti.

Toki maailmasta löytyy paljonkin asioita, joihin tämä ajattelumalli sopii parahultaisen hyvin: höyrykone käyköön esimerkkinä. Kuitenkin: ennen kuin ihmiset voidaan ”alistaa” tällaiselle kontrollille, heidät tulee idealisoida hieman samaan tapaan kuin Galilei idealisoi höyhenen ja rautamötikän, jotka pudotetaan, mistäs muualta kuin Pisan tornista (heh, heh). Kuten muistamme, mikäli ilmanvastus, jne. eivät pääsisi vaikuttamaan asiaan, molemmat putoaisivat samalla nopeudella, sillä massa ei vaikuta putoamisnopeuteen. Tällainen tilanne ei kuitenkaan vallitse reaalisesti, vain ideaalisesti. Näin galileilaisesta idealisaatiosta kirjoittaa yleisemmällä tasolla eräs skribentti:

“Galilean idealization is the practice of introducing distortions into theories with the goal of simplifying them in order to make them computationally tractable. One starts with some idea of what a non-idealized theory would look like. Then one mentally and mathematically creates a simplified model of the target.” (Michael Weisberg: Three Kinds of Idealization)

Samaa voidaan sanoa ihmisestä esim. taloudellisena toimijana (homo oeconomicus), joka on idealisaatio. Moottori taasen on esimerkki tällaisesta ideaalisesta ja abstraktista ajattelusta, josta on tehty konkretiaa. Moottori on eräänlainen insinöörin kehittämä laboratorio, jossa vuorovaikutusta fyysisten ilmiöiden välillä kyetään kontrolloimaan niin, että idealisaatiosta on tullut realisaatio. 

Liberalismi puolestaan haluaa käsitellä ihmistä samasta näkökulmasta ja ohjelmaan liittyy samanlainen ”huijaus” kuin galileilaisuuteen. Galileille oleellista oli se, että ilmanvastus, jne., ovat selitykselle jotain ylimääräistä, sekundääristä, jotka eivät liity kappaleiden nk. primaareihin ominaisuuksiin. Liberalisti jatkaa samalla linjalla ainoastaan muuttaen kognitiivisen yksinkertaisuuden osittain huomaamatta eettiseksi hyveeksi. Tätä kautta homo oeconomicus on jotain idealisoitua, mutta samaan aikaan normatiivisen standardin asettavaa. Taloudellisessa toiminnassa on luovuttava liberalistin mukaan kuvitelmasta, että halutaan tehdä hyvää, vaan systeemin toiminta rakentuu itsekkäiden etujen ajamiselle ja a vot: huomaamme, että idealisaatiosta on muodostunut liberaali ihminen, joka asettaa standardit toiminnalle sekö kognitiivisten että eettisten arvojen mielessä.

Liberalistinen lähtökohta on toki ilmiselvää humpuukia puhuttaessa yhteiskunnasta, jota halutaan muuttaa, sillä sama yhteiskunta, jota halutaan muuttaa, on myös muovannut ne ideaalit, joiden nojalla tai johon vedoten sitä halutaan muuttaa. Näin ollen G.W.F. Hegel ei sanonut juurikaan muuta kuin itsestäänselvyyden todetessaan konservatismin ehkä klassisimman bon motin: ”Was wirklich ist, das ist vernünftig” [mikä on todellista, on järkevää]. Tätä ei tosin pidän tulkita muodossa: kaikki todellinen on järkevää ja näin ollen ei-kritisoitavissa, vaan että kaikki todellisuus on luonteeltaan normatiivista ja tällä on taas vaikutuksia siihen, miten tällaista todellisuutta tulee muuttaa.

Summa summarum: konservatismi on yksilöystävällinen ideologia, koska se haluaa muuttaa todellisuutta tavalla, joka tekee vähiten väkivaltaa yksilöllisyyden periaatteelle. Todellisuutta halutaan muuttaa tavalla, joka säilyttää mahdollisimman vahvan linkin historialliseen menneisyyteen. (Voin joku toinen kerta jupista tästä enemmän. Nyt keskityn liberalismin kritiikkiin). En oikein ymmärrä, miksi Dugin haluaa luovuttaa yksilön liberalismille. Mielestäni juuri tähän ei ole olemassa mitään järkevää syytä. Päinvastoin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat