AnttiKukkonen

Ajatuksia aikamme henkisestä tilasta

Arvoista ja ideologioista

 

TTIP-sopimuksen eli EU:n ja USA:n välisen vapaakauppasopimuksen sumplijoita varmaan vituttaa, ettei sopimusta saatu läpi samalla periaatteella kuin Lissabonin sopimusta aikanaan. Kriitikot kun eivät nyt ole tyytyneet heille varattuun rooliinsa eli keskittymään sopimuksen yleviin päämääriin. Tämän sijasta he ovat fokusoituneet siihen, mitä sopimuksessa ”ihan oikeasti” sanotaan ja miten sanottu muuttaa taloudellista ja poliittista toimintaympäristöämme. Kriitikot eivät siis noudata ”nykydemokratian” pelisääntöä, jossa kansalaiset kertovat ”arvoistaan” vaaleissa ja poliitikot sitten näitä arvoja toteuttavat: puuttuminen sopimuksen yksityiskohtiin, kuten investointisuojaan, on jotenkin pelin hengen vastaista, toisten tontille asettumista.

 

Niin, eikö ole kumma, meitä halutaan sitä enemmän sitouttaa ”arvopolitiikkaan”, mitä huonommin ko. politiikka todellisuudessa toimii. Vastikään Princetonin yliopistossa tehtiin tutkimus, jonka mukaan USA ei ole demokratia. Tutkimuksessa ei sinänsä ole mitään uutta ja yllättävää. Yllättävä oli lähinnä näkökulma: Yhdysvallat ei ole demokratia, koska tutkitusti kansalaisten ”arvot” eivät vaikuta politiikan harjoittamiseen ja päämääriin millään tavalla. Näin tutkijat tiivistävät löydöksensä:

 

"The central point that emerges from our research is that economic elites and organized groups representing business interests have substantial independent impacts on U.S. governmant policy, while mass-based interest groups and average citizens have little or no independent influence." [1]

 

Lainauksessa mainitut taloudelliset eliitit ja organisoidut ryhmät toimivat itse asiassa juuri niin kuin TTIP-kriitikot, kuten Martti Koskenniemi. He analysoivat lakialoitteita yksityiskohtaisesti ja pyrkivät muuttamaan niiden suuntaa (elleivät suoraan tuota niitä itse), siinä missä kansalaisen haluttaisiin tyytyä arvojensa ilmaisuun; ammattipoliitikot, kuten Stubb, hoitavat loput. Jokainen miettiköön ”arvopuolue”-ideologian pohjatonta mädännäisyyttä tältä pohjalta. Ja totisesti, mikään yllätys ei ollut siinä, että ensimmäisenä tekonaan tultuaan valituksi SDP:n puheenjohtajaksi aikoinaan Jutta Urpilainen halusi muuttaa puolueensa vanhakantaisesta ideologisesta liikkeestä, niin miksikäs muuksi kuin arvopuolueeksi ja jollen väärin muista, taisimme kuulla samaa arvopuolue-jargonia Alex Stubbin suusta juuri vastikään.

 

Uskokaa tai älkää, on kaikkea muuta kuin selvää, että meidän tulisi alistua tällaiseen huijaukseen. Demokratiaa voidaan kehittää myös ihmistä voimauttavan teknologian avulla kohti mallia, jossa voisimme kaikki toimia hieman kuin Koskenneimi TTIP:n suhteen. Viittaan tässä lähinnä liquid democracy -ajatukseen, jonka kautta kansalaiset kykenevät osallistumaan päätöksenteon prosessiin. Tästä teemasta puhun kuitenkin ehkä jossain toisessa kontekstissa enemmän.[2]

 

Pohtikaamme hetki kuitenkin, mikä ylipäänsä on arvopuolue-ajatuksen keskeinen päämäärä. Asiaa on hyvä verrata ideologian käsitteeseen, josta ”arvopoliitikot” haluavat sanoutua irti. Modernilla Kokoomuksen ja demarien äänestäjällä kun ei ole mitään ideologiaa, sellainen on vain SKP:n tyypeillä. Moderneilla sankareillamme on sen sijaan vain arvoja. Kuten tiedonsosiologi Karl Mannheim asian esittää klassikkoteoksessaan Ideologie und Utopie [3], kaikissa kolmessa Ranskan vallankumouksen jälkeisessä suuressa ideologiassa eli liberalismissa, sosialismissa ja konservatismissa oli kyse historian hallinnasta, sen suunnan muokkaamisessa. Idea siitä, että historian suuntaa voisi kollektiivisen toiminnan avulla muokata, oli pitkälti 1700-luvun puolesta välistä alkanut ajatus, siinä missä ennen historia hahmottui joko pelastushistorian välityksellä tai opettavaisina tarinoina ilman kytköstä toisiinsa.[4] Erimielisyyttä oli vain siitä, mikä historiaa ohjaa, sillä kukaan ei kuvitellut, että historia olisi täydellisen mielivallan pohjalta muokattavissa. Kyse oli historian suunnan tunnistamisesta ja tämän tunnistusprosessin varassa tapahtuvasta historian ”ohjailusta”. Liberalistit uskoivat abstrakteihin periaatteisiin, (marxilaiset) sosialistit toisiaan seuraaviin taloudellisiin muodostelmiin, jotka aikanaan kaatuvat juuri sitä kautta, että ne ovat tehneet tehtävänsä (eli ”onnistuneet” asiassaan) ja tekevät tilaa seuraajilleen, konservatismi taas käsitti historian organisimin kaltaiseksi ilmiöksi, jonka kehitystä tulee intuition varassa seurata.[5]

 

Juuri tätä taustaa vasten meidän on syytä ymmärtää arvopolitiikan ideaa. On muistettava, että oman aikamme demokratian alasajoa karakterisoi tapa, jolla politiikasta päätetään yhä enemmän kulissien takana ja epädemokraattisten koneistojen (kuten EU) turvin. On kuitenkin valta- tai ”vastuupuolueen” poliitikon taholta poliittinen itsemurha mennä sanomaan, ettei politiikan julkisilla perusteluilla ole minkäänlaista mielekästä yhteyttä tosiasiassa harjoitetun politiikan syihin. Juuri tässä tarvitaan ”arvopolitiikkaa”. Teesini on seuraava: siinä missä ideologian käsitteen avulla historiaa ohjailtiin, arvopolitiikan tarkoituksena on täydellisesti kieltää vastuu harjoitetun politiikan tosiasiallisista seurauksista. Miten? Sinänsä kai on selvää, että mikäli harjoitetun politiikan syy ja tavoitteet ovat täysin vailla yhteyttä politiikan julkiseen oikeuttamiseen, olemme ongelmissa politiikan seurausten kanssa, miettikäämme vaikka Kokoomuksen missiota hyvinvointivaltion pelastamisesta. Toki on selvä, etteivät tavoitteet aina toteudu parhaassakaan mahdollisessa maailmassa, mutta tämä on kovin eri asia kuin käsittelemämme, joissa tulokset ja politiikan oikeutus eivät kohtaa millään tavalla.

 

Pohtikaamme hieman tarkemmin eräästä esimerkkiä, jonka kautta minulle aikanaan selkeni arvopolitiikan luonne. Vuoden 1999 Kosovon sodassa NATO oikeutti sotansa vetoamalla tilanteeseen, jonka se itse toiminnallaan tuotti. Kosovossa toki näimme ihmisoikeusrikoksia puolin ja toisin, mutta NATO:n massiivisiin pommituksiin asti JNA:n (Jugoslovenska narodna armija, Jugoslavian armeija) toimintaa alueella voidaan pitää pyhäkoulupoikien puuhasteluna verrattuna vastapuoleen, CIA:n ja huumekaupan avulla itseään rahoittaneeseen Kosovon vapautusarmeijan (UCK) toimintaan. Milosevic jopa suostui ennen sotaa vetämään JNA:n Kosovon alueelta, mikäli länsi lupaa, ettei UCK ota aluetta kontrolliinsa. Tarvinneeko erikseen mainita, pitikö länsi lupaustaan? Ei tietenkään, eikä ollut tarkoituskaan, vaan poppoo alkoi mellastamaan serbikylissä ja harjoittamaan etniseen vähemmistöön eli serbeihin kohdistuvaa terroria. Tämän jälkeen JNA saapui takaisin paikalle, kuten tiedetiin, ja kohta NATO:n massiiviset pommitukset alkoivat. Tämän jälkeen Jugoslavia alkoi karkottaa albaanivähemmistöä Kosovon alueelta.

 

Tässä vaiheessa pääsemme arvopolitiikan ytimeen. NATO:n (ja lännen) kanta oli, ettei se voinut mitenkään kuvitella Milosevicin syyllistyvän moiseen, vaikka Putinin tavoin hänestä oli jo aiemmin tehty lehdistössämme uusi Hitler. NATO:n kanta on tietysti ilmiselvä valhe. Pointti, joka korostui eritoten Bill Clintonin puheissa, oli selvä: me tarkoitimme hyvää, emmekä mitenkään voineet arvata tai ounastella, mihin vastapuoli ryhtyy asiassa. Muuttakaamme asia arvopolitiikan kielelle: koska tavoittelimme hyvää, meillä ei ole mitään vastuuta tapahtuneesta, eikä meitä voi moittia mistään täysin riippumatta siitä, millaisen katastrofin aiheutimme.

 

Totisesti ei ole ihme, että arvopolitiikka nauttii moista suosiota ”vastuupuolueiden” keskuudessa, sillä vastuuta on helppo kahmia, koska arvopolitiikan myötä vastuistaan ei tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta.

 

EU:sta, demokratiasta ja Maidanista

 

Siinä, missä edellisessä kappaleessa saimme pohtia lyhyesti TTIP:n kuvioita, aloittakaamme nyt Lissabonin sopimuksesta, jonka junailu sujui eliitiltä loppujen lopuksi moitteettomasti huolimatta pienistä vastoinkäymisistä matkan varrella.[6] Ei sikäli, ettemmekö olisi kuulleet myös Lissabonin kohdalla ääniä siitä, mitä sopimus todella tarkoittaa, mutta nämä äänet vaimennettiin joko ohittamalla aiheesta järjestetty kansanäänestys (perustuslain vastaisesti, kuten Ranskassa[7]) tai laittamalla ihmiset äänestämään yhä uudestaan, kuten Irlannissa. Kuinka moni on esim. tietoinen siitä, mitä kirjattiin Lissabonin sopimukseen EU-lain etusijasta? Tämä tarkoittaa sitä, että EU-lailla on aina etusija suhteessa kansallisen lainsäädäntöön riippumatta säädöksen hierarkiatasosta. Ts. me rakennamme ”perusoikeuksien” Eurooppaa, samalla kun mikä tahansa EU-säädös ajaa ohi kansallisiin lakeihin kirjatut perusoikeudet.

 

Lissabonin sopimusta ei voitu antaa kansan päätettäviksi, sillä kansat alkoivat osoittaa yhä suurempaa mielenkiintoa sopimuksen sisältöön hieman samassa merkityksessä kuin TTIP-sopimuksen kohdalla nykyään. Goebbelsilaisella propagandalla meille vakuutettiin, että ainoa syy esim. Irlannissa vastustaa sopimusta liittyi egoistiseen nationalismiin. Yhtä hyvin voisimme sanoa, että Irlannin tasosta kansakuntana kertoo jotain se, että sopimuksesta saatiin aito debatti.

 

Näin ollen sopimusta ei viety läpi ainoastaan perustuslain vastaisesti (Ranska), vaan loppujen lopuksi meille kerrottiin ylhäältä päin, mitä sopimus merkitsee sen jälkeen kuin eurooppalaisissa heräsi halua ikään kuin ottaa Raamattu käteen ja lukea sitä itse. Lissabonin sopimus ei toteuttanut demokraattista Eurooppaa, vaan sen läpiajamisen tapa tarkoitti EU:n lopullista ja häpeällistä irtisanoutumista demokratiasta, jopa siinä määrin, että Lissabonin sopimus ja sen läpivienti on EU:n demokraattisuudesta puhuville hieman kuin perinteinen virtahepo olohuoneessa: jotain niin kivuliasta, ettei sitä kykene avoimesti käsittelemään. Ihmisten pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ei kenelläkään ole velvollisuutta osallistua tällaisen valehtelun ylläpitoon. Miksiköhän tämä on niin vaikeata sisäistää?

 

EU-uskollisuudessa tulevat yleensäkin esille suomalaisen kulttuurin kaikkein heikoimmat ja masentavimmat piirteet (siinä missä hyviäkin on toki paljon): periferiassa elävän ihmisen kun ei ole lupa kritisoida sitä mitä keskuksesta tulee. Tätä kautta voimme toki analysoida myös 1900-luvun alun itsenäisyysliikettä Suomessa, joka sai pontta siitä, että Suomi (vaikka olikin eurooppalainen ”takapajula”) oli kulttuurillisesti, poliittisesti ja osittain myös taloudellisesti lähempänä Euroopan keskusalueita tai ”kovaa ydintä” kuin Venäjä kokonaisuudessaan (erotuksena esim. Pietarista), kuten maisteri Lipponen asian halusi aikanaan ilmaista. Näin itsenäisyysajatus voitiin integroida kulttuurilliseen sovinismiin. Tätä sielunmaisemaa avaa varsin hyvin historioitsija Juha Siltala teoksessaan Sisällissodan psykohistoria [8], joka paljastaa, kuinka onttoa ja vihan täyttämää oli loppujen lopuksi porvarillisen puolen itsenäisyysaate. Siltala ei missään nimessä säästele myöskään punaista osapuolta, mutta tuo ilmi, miten heillä itsenäisyys liittyi 1800-luvun nationalismin valtavirran tapaan myös emansipaation ideaan eli siihen, että uudessa kansakunnassa heistä tulee alamaisten ja taloudellisesti riistettyjen sijaan kansalaisia. Ei ole vaikea huomata, miten esim. Itsenäisyyspuolue on ideologiassaan palannut tällaiseen emansipatorisen nationalismin ideologiaan.

 

Tilanne on kokonaan toinen omassa ajassamme keskiluokalle, kun käskyt tulevat ”lännestä”. Suomalaisten itsenäisyyshalua ei siis ole tuottamassa enää pienporvarillinen kulttuurillinen ylemmyys suhteessa valtioon, josta halutaan itsenäistyä. Näin ollen ei ole ihme, että demokraattisen päätöksenteon olemattomuuden ja troikan (EU-komissio, IMF, EKP) kurjistumispolitiikan myötä legitimiteettiänsä täydellisesti menettävän EU:n asia on yhdistynyt Suomessa kuvottavia mittasuhteita saavuttaneeseen russofobiaan. Toisin sanoen keskiluokan henkinen ilmapiirimme koostuu yhtäältä perifeerisen ihmisen alistumisesta länteen samalla tavalla kuin vielä 1800-luvun puolessa välissä (erotuksena 1900-luvun alusta) kumarrettiin Pietarin suuntaan. Toisaalta tämän alistumisen (alitajuisesti) aiheuttamaa psyykkistä kriisiä paikataan russofobialla, jonka avulla keskiluokkainen kansalainen ei katso kuuluvansa käskyjen vastaanottajiin vaan voittajiin: EU-kansalaisena hän on jo korvista ulos pursuavan EU-propagandan mukaan vapaa, siinä missä venäläinen tietenkään oletuksen mukaan ei sitä ole. Venäjän suvereenin demokratian ajatukselle nauretaan (osittain oikeutetustikin) samaan aikaan kun näytellään, että esim. EU-vaalit olisivat analogiset suvereenin valtion vaaleille. Demokratia-vaatimusten ongelma EU-vaaleissa oli juuri se, että EU parlamentti voi lähinnä palvelijan ja orjan tavoin anella itselleen lisää demokratiaa ilman että EU-kansalainen edes tietää, keneltä tällaista ”tarveharkintaista” etuutta voi vaatia. Vain suvereeni elin, kuten kansallinen parlamentti (aikoinaan) kykeni itse muuttamaan valtaoikeuksiaan.

 

Tämä tematiikka tulee hyvin esille virallisessa Ukraina-propagandassa, jossa Venäjän väitetään palanneen ”valtioita napsiessaan” 1800-luvulle. Herää kysymys, mitä lukua sitten edustaa EU:n USA:n komennossa ajama IMF-agenda ja toisten isänmaan kauppaaminen finanssispekulanteille? 1600-luvun Itä-Intian kauppakomppaniaako? Oleellista kuitenkin on, että meitä ei pyydetä tukemaan IMF-oligarkkeja Venäjän asemesta Ukrainassa ja samastumaan heihin, sillä IMF-oligarkit on agendoineen ajettu mediassamme niin sivurooliin, että heitä ei käytännössä ole edes olemassa. Ei, heihin meitä ei edes pyydetä samastumaan, vaan marionetteihin Kiovan Maidan-aukiolla. Miksi? Siksi, että suurin tai ainakin suuri osa näistä ihmisistä todella aidosti halusi demokratiaa ja oikeusvaltiota. Tässä suhteessa pidän heitä arvostettavina hieman samoin perustein kuin ”pro-imperialistisen” eurovasemmiston ”postmoderni” hovifilosofi Slavoj Žižek.[9] Kuitenkin tiedämme, että juuri näillä ihmisillä, joihin meidän halutaan henkisesti sitoutuvan (korostan: heidän aivan aitojen pyrkimystensä tähden) ei ollut osaa eikä arpaa vallankaappauksen toteuttamisessa. Jos filosofinen jargon sallitaan: demokratiaa ja oikeusvaltiota peräänkuuluttavat maidanilaiset olivat suhteessa helmikuun 22. päivän vallankaappaukseen kausaalisesti mykkiä.

 

Ei liene kuitenkaan vaikea nähdä, miksi meitä kannustetaan ottamaan pro-Maidan asenne pseudokriittisten establismentin ajattelijoiden, kuten Žižekin toimesta. 1) Yhtäältä siksi, ettemme menettäisi uskoamme demokratian mahdollisuuksiin vallitsevan järjestyksen sisällä ja Maidanhan kiistatta oli täynnä optimismia. ”Kyyninen realisti” ei välttämättä ole, mutta saattaa olla systeeminen uhka. 2) Toiseksi siksi, että meillä ei kuitenkaan tule olla aitoa vaikutusta asioihin, sillä troikka ei totisesti halua kansalaisia sotkemaan asioitaan. Mikä on establismentille auvoisempaa kuin täysin vallasta riisutut optimistit, jotka näkevät vaikutusmahdollisuutensa myönteisessä valossa? 3) Kolmanneksi ja ennen kaikkea siksi, että kuvittelisimme, että IMF-drakonia ja Ukrainan taloudellinen tuhoaminen oli meidän aikaansaannostamme, sillä kai Maidan edusti myös hyvin tärkeällä tavalla meitä, demokratiaa janoavaa kansalaisyhteiskuntaa EU-byrokratian viidakossa tai jotain sellaista. Toisin sanoen meille luodaan politiikkaa, jota lähes kukaan ei halua kuitenkin siten, että maidaneiden avulla kokisimme sen omaksemme ja omien käsiemme tuotokseksi. Kuten tiedämme, virallisessa ideologiassa USAID:lla, NED:llä, lännen palkkaamilla tarkk’ampujilla, Soroksen säätiöllä, äärioikeistolla yms. ei ollut osaa eikä arpaa vallankaappaukseen, vaan se emanoitui suoraan demokratiaa janoavien kansalaisten toiminnasta, joita mekin olemme vai emmekö muka ole.

 

Maidan oli siis virallisen katsantokannan mukaan suoran demokratian hieno ja arvostettava ilmentymä. Mikä muu voi legitimoida edustuksellisen koneiston syrjäyttämisen (kuten Kiovan helmikuun 22. päivän vallankaappauksessa) kuin prosessi, jossa ollaan oletuksen mukaan vielä lähempänä demokratian ideaalia ja olemusta? On kuitenkin syytä muistaa, että erilaiset suoran demokratian hahmotukset tuppaavat aika ajoin aina uusissa vaatteissa nousemaan näyttämölle. Tässä suhteessa Maidan ei edusta mitään uutta. Myös kansallissosialistisen Saksan Führer-teoria edusti suoran demokratian filosofiaa, vaikka tätä on ollut kovin vaikea ymmärtää anglo-amerikkalaisessa lännessä, jossa on suosittu parhaimmillaan hyvinkin tylsämielisiä diktatuuriteorioita. Minkälaisesta suorasta demokratiasta oli kyse? Lähtekäämme liikkeelle edustuksellisen demokratiasta, jota kautta pointti avautuu. Edustuksellisen demokratian vaikeus on aina ollut sen hahmottaminen, keitä demokratiassa loppujen lopuksi edustetaan. Toki kansalaisia, mutta tämä ei vielä kerro mitään. Kandidaateiksi on tarjottu (kansalaisten) mielipiteitä, asenteita, arvoja, tunteita, jne. Hitler ei sen sijaan niinkään virallisessa natsiteoriassa edustanut näitä reflektiivisen prosessin välityksessä (esim. mielipiteethän pitää selvittää tutkimalla ja kysymällä, ennen kuin niitä voi edustaa), vaan edusti kansan tahtoa välittömällä tavalla, hieman kuin koira välittömällä tavalla kokee isäntänsä tai emäntänsä tunteet. Hitleristinen suora demokratia tarkoittaakin eräänlaista koiran roolia, joka on vain käännetty arvoanalyysissä 180 astetta, ja miksi ei voisi kriittisesti sanoa, että NSDAP-valta alkoi jossain vaiheessa muistuttamaan tilannetta, jossa koira, tuo tunteiden välitön tulkki, pääsee lauman johtajan asemaan perheessä. 

 

Eräällä tavalla tilanne on siis täsmälleen päinvastainen kuin perinteinen koulukirjateoria antaa ymmärtää, jonka mukaan suora demokratia kuului Kreikan poliksiin, siinä missä edustuksellinen demokratia on demokratian moderni versio. En toki kiistä tätä teoriaa in toto, mutta on muistettava, että suora demokratia lähes vääjäämättömästi tekee aina uuden come backin modernissa maailmassa juuri maailmamme byrokraattisuuden ja ”vieraantuneisuuden” tähden. Maidanismi ja hitlerismi (joita toki kumpaakaan en tuomitse sinänsä) antavat tunteen päätöksenteon keskiössä olemisesta.

 

 

Viitteet

 

[1] The Washington Post: America is an oligarchy, not a democracy or republic, university study finds, http://www.washingtontimes.com/news/2014/apr/21/americas-oligarchy-not-democracy-or-republic-unive/

 

[2] Wikipedia: Liquid Democracy, http://de.wikipedia.org/wiki/Liquid_Democracy

 

[3] Mannheim, Karl: Ideologie und Utopie. Cohen, Bonn 1930.

 

[4] Tämän historiakuvan muuttumista käsitellään hyvin hedelmällisesti teoksessa Koselleck, Reinhart: Vergangene Zukunft. Zur Semantik geschichtlicher Zeiten. Suhrkamp, Frankfurt/M. 1979.

 

[5] Tässä suhteessa konservatismin hovimetafyysikkona voitaisiinkin pitää Henri Bergsonia. Ks. mm. Bergson, Henri: L'Évolution créatrice. Félix Alcan, Paris 1911.

 

[6] Perustiedot sopimuksesta löytyy mm. Wikipediasta. Lissabonin sopimus, http://fi.wikipedia.org/wiki/Lissabonin_sopimus

 

[7] Le Traité de Lisbonne est un « Coup d’état », affirme une juriste française. La tribune du Professeur Anne-Marie Le Pourhiet , professeur de droit public, auteur de Droit constitutionnel (Economica, 2007), http://vadeker.net/humanite/geopolitique/traite_lisbonne_coup_d_etat.html

 

[8] Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria. Otava, Helsinki 2009.

 

[9] Žižek, Slavoj: What Europe should learn from Ukraine. http://blogdaboitempo.com.br/2014/03/31/Žižek-what-europe-should-learn-from-ukraine/

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

"Yhdysvallat ei ole demokratia, koska tutkitusti kansalaisten ”arvot” eivät vaikuta politiikan harjoittamiseen ja päämääriin millään tavalla.

Vastaavanlaista olen viime aikoina kuullut sanottavan (demokraattiseksi) kompromissiksi. Vaikea siihen on mitään sanoa.

Käyttäjän jesper kuva
Tero Ruokamo

Hyvä kirjoitus. Jotenkin tuo ihmisten tyytyminen pelkkään arvopolitiikkaan liittyy myös koko monimutkaistuneen sivilisaation perusolemukseen. Kun yhteiskunnassa kaikki tuntuu olevan jo valmiiksi suunniteltu, ei mitään suuria muutoksia uskalleta enää tehdä. Asiantuntijat ovat vallassa, ja politikkojen tehtäväksi jää asioiden hallinnointi niin, että kansalaisten arvopainotukset tulevat huomioiduiksi.

Pitäisi tajuta, että historia ei ole loppunut, ja suuretkin edistysaskeleet, kuten yleinen äänioikeus, ovat historian näkökulmasta varsin nuoria. Ihmisten valinnoista riippuu, mihin suuntaan historia kehittyy.

Käyttäjän JarmoNevalainen kuva
Jarmo Nevalainen

Hyvä analyysi tilanteesta.

Niin sanottu tasa-arvo on hyvinkin nuori kun sitä peilataan historiaan. Euroopassa II-maailmansodan jälkeen toteutettiin reilut 30-vuotta sellaista politiikkka joka ei ylläpitänyt luokkaeroja ja mahdollisti tasa-arvoiset menestymismahdollisuudet lähes kaikille. Skandinavia oli tässä asiassa kehityksen kärjessä.

Nyt ollaan palattu ns. normaali tilaan jossa taloudelline eliitti haluaa alistaa muut orjikseen. Nyky teknologialla se voidaan tehdä tehokkaammin kuin koskaan ennen.

Tervetuloa 1984

Toimituksen poiminnat