*

AnttiKukkonen

Positiivisesta syrjinnästä aikamme henkisen kurjistamisen muotona

 Johdannoksi: erojen ja samankaltaisuuksien dialektiikasta nykykulttuurissa

 

Eräänlainen aikamme paradoksi on siinä, että yhtäältä taistelemme kiivaasti luokitteluja vastaan (”rodulla ei ole merkitystä”). Toisaalta näitä samoja luokitteluja korostetaan ja ne politisoidaan. Tilastollisesti poikkeavat seksuaalisuuden muodot täytyy julkisuudessa esitellä ja analysoida tyhjentävästi, puhumattakaan niiden edustajien tilityksistä tällaisten identiteettien puitteissa elämisestä. Implisiittinen oletus tuntuu olevan, että esim. eräänlaisten kvasitaksonomisten seksuaalisten orientaatioiden julkinen näytteillepano painotuotteissamme on välttämätön edellytys sille, että niillä ei olisi tulevaisuudessa enää mitään merkitystä ihmisten jaottelussa kaikkien ollessa täysin tasa-arvoisia. Me siis panemme näytille yhä uusia jaotteluita, jotta niistä päästäisiin eroon, jotta niiden merkityksettömyys sisäistettäisiin. Rahvaalle esitellään kuin eläintarhassa eläimiä orientaatioita, identiteettejä, jotta tunnistaisimme ne kaikki toistensa kaltaisiksi ja tätä kautta normatiivisesti yhtä arvokkaiksi.

 

Pinnallisella tasolla toiminnasta tulee mieleen menneiden vuosisatojen tunnettujen seikkailijoiden ja suurriistan metsästäjien cabinet de curiosités, nykymuseoiden edeltäjä, jonne koottiin kaikki floran jafaunan kummallisuudet ympäri maailmaa. ”Cabinetissa” pointtina oli luonnon ihmeellisyyden tekeminen silminnähtäväksi monströöristen poikkeamien kautta.[1]Nykyään pointtina taas on kotouttaa vieraaseen ja ehkäpä myös vierauttaa kotoinen (”heteronormatiivinen ydinperhe on historiallinen poikkeama”). Onnistumista mitataan menetetyllä kyvyllä tunnistaa poikkeavuus, ikään kuin kyvyssä tunnistaa erilaisuutta on sinänsä jotain niin uhkaavaa, että jopa kyky sinänsä halutaan valitun edistyksen nimissä hävittää.

 

Harvoin on totisesti edistyksen mittapuuna ollut surkastunut kognitiivinen kyky erottelujen tekemiseen. Ihminen, joka suhtautuu samalla tavalla, tasa-arvoisesti eri ”rotuihin” tai seksuaalisiin identiteetteihin (kuitenkin tiedostaen niiden läsnäolon), on lähellä ideaalia. Ihminen, joka ei enää edes huomaa näitä eroja ympäristössään, (koska hän on jo ajat sitten lakannut uskomasta niiden merkittävyyteen) on nykyajattelun mukaan homo optimus, absoluuttisesti superlatiivinen ihminen. Toisessa (negatiivisessa) ääripäässä kohtaamme saman ilmiön: ihminen, joka ei edes tule ajatelleeksi, että ”RT”:llä ja ”Voice of Russialla” on eroja, on ”valistuneen” läntisen arvion mukaan kaikkein mediakriittisin kansalainen, sillä hän on sisäistänyt sen, että Venäjän media on samaa propagandaa tuutista riippumatta. Ironia (”ai onks nää muka eri kanavia?”) on tätä myöten muuttunut aidosti tavoitelluksi todellisuudeksi.

 

Toki tämänkin menettelyn puitteissa on erotettava kaksi strategiaa: vanhemman ”objektivistisen” näkemyksen mukaan erottelut vaikkapa seksuaalisissa suuntauksissa perustuvat johonkin ”objektiiviseen” (esim. perimään), mutta juuri sen takia ne eivät voi jakaa ihmisiä arvottavalla tavalla. Tämä strategia pohjautuu klassiseen valistukseen, jossa ihmisen tiedollinen suhde maailmaan rakentui etäisyyden oton kautta.[2]Laadulliset erot, joista rahvas kiihkoilee, selittyvät täsmälleen samankaltaisten syiden ja seurauksien ketjun kautta. Postmodernimman linjan mukaan kaikki identiteetit ovat puolestaan konstruoituja, mikään niistä ei ylipäänsä kuvaa ketään millään objektiivisella tavalla.  Toisille oleellista arvottavaa eroa ei ole, koska kaikki on objektiivista, toisille oleellista arvottavaa eroa ei ole, koska mikään ei ole objektiivista.

 

Miksi positiivisen syrjinnän fokus on rodussa ja etnisessä alkuperässä, eikä luokassa?

 

Yllä esitelty teema on keskeinen myös kaikelle positiiviseen syrjintään (tästä lähin: PS) perustuvalle ajattelulle. Ilmiön Wikipedia määrittelee seuraavasti:

 

”Positiivinen syrjintä, käänteinen syrjintä tai positiivinen erityiskohtelu on toimintatapa, jossa henkilöä tai ryhmää tuetaan erityistoimin, jos hän on ilman niitä vaarassa jäädä eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi kiintiöt, jotka takaavat vähemmistöille koulutuspaikkoja, ovat positiivisia erityistoimenpiteitä.”[3]

 

PS:ssä tasa-arvon toteuttamisen välttämätön ehto on ihmisten jakaminen eri ryhmiin. Myös PS:n hengessä suoritetuissa luokitteluissa halutaan loppujen lopuksi päästä eroon tikapuista, joiden varassa on ylös kiivetty. PS:ssä ihmisten jakaminen ryhmiin ei perustu kuitenkaan sen koommin yllä mainitulle objektiiviselle perustella kuin postmodernistien suosimille (konstruoiduille) mielivaltaisille jaotteluille, vaan ihmisten jakaminen eri ryhmiin tapahtuu poliittisten päätösten varassa: on poliittinen päätös, kuka ”tarvitsee” PS:ää. On kiistatta mielenkiintoista, että esim. postmodernistit vasemmistolaiset vastustavat ihmisten kontrollointia luokittelujen avulla, mutta tilanteelle, jossa poliittisten päätösten kautta luodaan positiivisesti syrjittyjä ryhmiä, he osoittavat pääsääntöisesti tukensa. Tässä kirjoituksessa yritän muun muassa selventää, miksi näin on asianlaita.

 

Liian vähälle huomiolle jäänyt kysymys kuuluu: millaisiin ryhmiin ihmiset PS:ssä jaetaan, millaisin perustein ja miten tämä vaikuttaa politiikan harjoittamisen tapaan.  Klassikkotapauksena PS:n suhteen on usein pidetty USA:n rotukiintiöitä (jotka on istutettu Suomeenkin).  On syytä pohtia ennen kaikkea, mikä rakenteellinen ero syntyy huomion keskittymisestä rotuun eikä esim. luokkaan.

 

PS:n modus operandi on siinä, että huomaisimme ihmisten rodusta riippumatta kykenevän yhtä korkealaatuisiin suoritteisiin opiskelussa ja työelämässä kuin ”muutkin”. Tätä kautta paljastuu, että mahdollisuuden ja todellisuuden välisen kuilun selittää asenteemme. PS:n nimissä ei suunnata rahaa slummien kouluihin. Ne saavat olla ennallaan; vaaditaan vain uutta suhtautumista niihin, jotka tulevat slummien kouluista. Tästä kuitenkin alla lisää. Erityiskohtelun saaneiden ihmisten”tehtävä” on muistuttaa kaikkien ihmisten tasa-arvosta.

 

Kun asia ilmaistaan näin, tuntuu kummalliselta, että positiivinen syrjintä on ”pop” juuri punavihreän ”suvaitsevaiston” piirissä. Teesit, jonka mukaan ”kaikilla on mahdollisuus” ja ”homma on kiinni omasta ahkeruudesta ja kyvyistä” ovat sloganeita, joiden poliittinen alkuperä on kovin toinen. Positiivisen syrjinnän ideologiassa pidetään kiinni meritokratiasta siinä missä perinteisen oikeiston ajattelussa. Ongelma on vain siinä, että kaikki eivät pääse esiintuomaan kykyjään ennakkoluulojen täyttämässä yhteiskunnassa.

 

Mikäli taas positiivista syrjintää harjoitettaisiin luokkapohjaisesti, keskityttäisiin sellaisten alueiden tilanteen parantamiseen, joissa saavutetaan huonoja tuloksia esim. kouluissa, ei muutamien yksilöiden nappaamiseen tällaisilta alueilta ja heidän istuttamiseensa uuteen ympäristöön rotukiintiön tai sukupuolikiintiön nimissä. Tämä ei kuitenkaan ole positiivista syrjintää, vaan perinteistä sosiaalipolitiikkaa, jota harjoitetaan Suomessa esim. tukemalla ”ongelma-alueiden” kouluja. Mikäli positiivinen syrjintä hahmottuisi luokkapohjaisena, se integroituisi helposti tällaiseen politiikkaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kyse on täysin erilaisesta hankkeesta.

 

Miten siis selitämme sen, että positiivinen syrjintä on saavuttanut kaikupohjaa juuri vasemmiston keskuudessa, vaikka harkinta yllä viittaa siihen, että juuri näin ei pitäisi olla? Miksi he haluavat perustaa rotukiintiöitä sen ohella (tai vielä pahempaa, sen sijasta), että tuetaan kouluja ”ongelma-alueilla”? Oleellista on huomata, että PS on oleellinen osa nimenomaan ns. postmoderniksi vasemmistolaisuudeksi kutsuttua ideologiaa. Perinteinen vasemmistolaisuus ja PS:n koulukunta eroavat siinä,että ensin mainittu haluaisi muuttaa olosuhteita, joissa ihmiset kasvavat. Positiiviset syrjijät haluavat sen sijaan poimia näistä olosuhteista pois ihmisiä, joilla on kykyjä muuhunkin. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kykyjen löytämisestä, sillä tällöin PS ei eroaisi juurikaan Kokoomuksen kykyideologiasta. Kyse on siitä, että poimiessamme yksilöjä pois slummeista oletuksena ja toiveena on, että meidän asenteemme ei muuttuisi ainoastaan sieltä poimittuja ihmisiä kohtaan, vaan koko ryhmää kohtaan, jota ko. ihminen edustaa. Juuri tämä muokkaa vastaavasti eron kykyideologiaan, jossa ryhmät ovat pelkkiä yksilöiden aggregaatteja hieman samassa merkityksessä kuin Margaret Thatcherille yhteiskuntaa ei ollut olemassa, oli vain yksilöitä ja perheitä.

 

Perinteiset vasemmistolaiset eivät ole kulttuurirelativisteja siinä mielessä, että he uskovat slummien tarjoavan oikeasti huonot mahdollisuudet elämälle ja niiden estävän yksilöjä ja kollektiiveja kehittymästä. Tämän takia he haluavat suunnata tukensa ongelma-alueille (ja kyllä, he jopa sallivat puheen ongelma-alueista), jotta näissä asuvien ihmisten mahdollisuudet paranisivat. Postmoderni kulttuurirelativisti taas näkee slummit eräänä inhimillisen kulttuurin ja sosiaalisuuden muotoja siinä missä Westendin ja täten hänen mielestään on jopa moraalitonta pyrkiä pääsemään slummeista eroon sinänsä; tekisihän tämä mahdottomaksi identiteettipolitiikan harjoittamisen slummien asukkaille, hieman tyyliin, jolla räppäri ”Seppo” (ent. Steen Christenssen) puhuu Itä-Helsingin ”slummeissa” kasvaneiden ihmisten ainutlaatuisuudesta ja ylivertaisuudesta (huomaamatta edes ristiriitaa näiden käsitteiden välillä). ”Seppo” tarjoaakin oivaa materiaalia kenelle tahansa, joka on kiinnostunut vasemmistolaisen ajattelun vaivihkaisesta muuttumisesta perinteisestä postmoderniin suuntaan. Postmoderni vasemmistolainen siis saman aikaisesti kulttuurirelativistiselta pohjalta romantisoi slummeja että haluaa niissä asuviin vähemmistöihin kohdistettavan positiivista syrjintää. Sen sijaan hän kavahtaa toimenpiteitä, joissa implisiittisesti oletetaan, että kyse olisi ”huonoista” seuduista. Tämän takia perinteinen vasemmistolaisuus on passé.[4]

 

PS ja postmoderni

 

PS siis edustaa tyypillistä postmodernia politiikkaa, jossa relevantin taistelun uskotaan liittyvän ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin.[5]Tämä poliittisen sensitiivisyyden siemenet kylvettiin jo 1960-luvulla (kuten monen muunkin asian) ajatuksissa, jonka mukaan aito pyrkimys rauhaan ja yhteiskunnalliseen muutokseen lähtevät ihmisen sielusta tai tietoisuudesta, eikä perinteisestä poliittisesta taistelusta. Tätä korostettiin eritoten monissa New Age –pohjaisissa liikkeissä ja länsimaisille kustomoiduissa intialaisen ajattelun versioissa, joissa yleensä oli yhtä paljon intialaisuutta kuin meikäläisten kiinalaisten ravintoloiden ruoassa aitoa kiinalaisuutta. Toki siinä missä kriitikko valittaa taistelun todellisesta maailmasta muuttuneen tämän muutoksen myötä pään sisäisten asenteiden kanssa ropaamiseksi, entusiasti puhuisi päinvastoin asioiden juuriin asti menemisessä, sillä ”sota alkaa mielessämme”. Ei ole vaikea nähdä, miten tätä kautta politiikka muuttui myös itsekeskeisemmäksi, sillä jokaisen velvollisuus oli aloittaa muuttamalla itsensä. Mitä taas tulee yhdessä toimimiseen, poliittiset puheet muuttuivat joogavinkkien antamiseen, sillä joogan kautta jokainen helpommin kykenee tekemään muutoksen omassa tietoisuudessaan. Yht’äkkiä huomattiin, ettei politiikasta tarvinnut edes puhua (vaikka se olikin alun perin keskiössä), sillä poliittinen muutos tapahtuu automaattisesti, se on ikään kuin muuttuneen (kollektiivisen) tietoisuuden emergentti ominaisuus, kunhan ihmiset vain menisivät riittävän syvälle itseensä. Meillä tätä orientaatiota edusti vielä 1990-luvulla joogalentäjien puolue.

 

Palatkaamme kuitenkin vielä hetkeksi erääseen eroavaisuuteen PS:n ja Kokoomuksen kykyideologian välillä, jota kautta voimme rakentaa argumenttiamme eteenpäin. Kokoomuksen kykyideologia liittyy ihmisten häpeämättömään kvantifiointiin, jossa mitataan älyä (IQ:n merkityksessä), palkkaa, neliöitä, hevosvoimia, virallisia koulutusasteita, vaimon palkkaa, jne. Jopa naurettavuuden asteelle menevä paradoksi on siinä, että nämä elämänsä vertailtavuudelle uhraavat ihmiset uskovat olevansa yksilöllisyyden soihdunkantajia. PS:n tarkoituksena on puolestaan postmoderniin tyyliin tuottaa uusia kvaliteetteja eli laatuja siihen tahtiin, ettei kukaan pysy niiden perässä. Muistamme, että slummeista nostettu tummaihoinen on vedetty ylöspäin sen takia, että hänelle on attribuoitu tietty laatu. Häntä syrjitään positiivisesti, koska hän on maahanmuuttaja ynnä/tai edustaa tiettyä etnistä ryhmää. Näin ollen maahanmuuttajuuden status PS:n myötä polttomerkataan häneen täysin riippumatta siitä, miten hän itse määrittelee itsensä. Mikään ei tuhoa yksilöllisyyttämme yhtä tehokkaasti kuin ulkopäin tuodut määreet. Ts. olet sitä mitä olet, koska he, jotka ovat sinut PS:n avulla nostaneet pois kurjuudesta, ovat sinut sinä ja sinä nähneet. Saattoi jopa olla helpompaa olla aikanaan vallitsevan uskomuksen mukaan Jumalan ihmishierarkiassa alakastiin sijoittama ”neekeri” kuin PS:n koekaniini.

 

Samaten tässä näemme hyvin, miten huonosti hahmotamme (sosiaalisen) konstruktionismin todellista ideaa.[6]Usein kuulee pejoratiiviseen sävyyn puhuttavan mokomista, joiden mukaan toisten kylminä pitämät tosiasiat ovatkin ”vain” konstruktioita, ikään kuin sosiaalisen konstruktion kautta luotaisiin maailmaan asioita by fiat kuitenkin ilman Jumalalle kuuluvaa valtaa. Konstruktivisti ikään kuin väittää, että tieteelliset objektit ja luonnonlait ovat vain puhtaita konstruktioita vailla objektiivista pohjaa. Tämän laajalle levinneen väärinkäsityksen artikuloi kertovasti eräs tunnettu tieteellinen realisti, jonka mukaan kukaan ei ole konstruktionisti matkustaessaan jumbojetissä 35 000 jalan korkeudessa. Häneltä kuitenkin jäi oleellinen asia huomaamatta: mikä on selkeämmässä merkityksessä konstruoitu kuin jumbojetti. Jos ette tätä usko, vierailkaa lentokonetehtaassa, jossa koneita hyvin triviaalissa merkityksessä konstruoidaan. Jumbojettiä vastaavalla tavalla PS:n kohteet konstruoidaan tietynlaisiksi hyvin reaalisessa ja todellisessa merkityksessä. ”Jäsenyys” tietyssä etnisessä ryhmässä ei välttämättä ole identiteetillesi mitenkään tärkeää, mutta miten pakenet tätä sen jälkeen kuin työ- tai opiskelupaikkaasi saat tällaisesta ”jäsenyydestä” kiittää.[7]

 

Näin olleen konstruktionismiin liittyvää laatujen luontia ei tule sekoittaa millään tavalla autonomisuuden tai sartrelaisen eksistentialismin projektiin, jossa oleellista on yksilön mahdollisuus luoda elämälleen mielekkyyttä määrittelemällä itsensä sen tietoisuuden saattelemana, että nämä määritelmät eivät ole ankkuroituneita mihinkään.

 

PS:n ”hidden agenda” ja mielekkään poliittisen filosofian yleinen luonne

 

Tämä oikeuttaakin meitä kysymään: mikä on PS:n ”hidden agenda”, sillä käsitykseni mukaan sellainen on selkeästi löydettävissä. Oleellista on toimivan poliittisen filosofian tai ideologian ennakolta neutraloinnin mahdollisuus eräänlaisen postmodernin divida & imperan hengessä. Loppujen lopuksi poliittisessa filosofiassa on kyse integraation periaatteen löytämisestä; tavasta, jolla erilaisia näkökulmia ja poliittisia identiteettejä voidaan luovasti ja eri osapuolien hyväksymällä tavalla yhdistää osaksi yhteistä poliittista taistelua. Historia on tästä esimerkkejä pullollaan. Marxilaisen teorian kautta tehtiin aikanaan nähtäväksi, millä tavalla porvarillinen vallankumous à la mille sept cent quatrevingt-neuf oli kaikkien porvarien ja protoproletariaatin yhteinen missio. Näin ollen vuoden 1789 periaatteiden kunnioitus kuului 1800-luvulla jokaisen ”tiedostavan” työläisen ajattelupakkiin. Samassa tehtävässä onnistui alkuvaiheessa vallan hyvin myös Occupy (Wall Street) -liikkeen ”We are the 99 %”[8],jonka mukaan ihmiset eivät enää mielekkäästi jakaudu eri poliittisiin ryhmiin kuukausipalkan koon mukaan, vaan oleellisempi on jako palkkatyöllä elävää rahvaaseen ja eliittiin, joka pyörittää ja kontrolloi reaalitalouden intresseistä erkaantunutta finanssitaloutta. Näin ajateltuna menestyksekkäiden poliittisten filosofioiden elämä ei ole loputon, sillä onnistuminen tarkoittaisi jo sinänsä kasvamista ulos teorian integroivasta filosofiasta, mikä esim. nähtiin porvariston ja proletariaatin intressien törmäämisenä 1800-luvun mittaan.

 

Juuri tämä prosessi on tarkoitus ehkäistä uusien laatujen konstruoinnilla ulkopuolisten tahojen toimesta PS:n myötä. Antiikkisen ajattelun mukaan ainoastaan vapaa mies voi osallistua politiikkaan, sillä hän on itsenäinen. Saman ajatuksen modernina versiona voidaan pitää ajattelumallia, jonka mukaan ainoastaan itsensä määrittelyyn kykenevä ihminen voi integroida oman taistelunsa muiden taisteluihin yllä esitetyssä hengessä. PS:n kohde tehdään sen sijaan riippuvaiseksi ulkoapäin annetusta konstruktiosta samalla kun ilmipäämäärä on päästä kaikista tällaisista konstruktiosta eroon. PS:n kohde (sellaisena, mitä hänestä halutaanmuokata) on siis kantilaista kieltä käyttääkseni heteronominen (ulkoa ohjattu), eikä autonominen (itsensä määrittelevä) ihminen. Surullisena tuloksena yhteiskunnassamme on joukko poliittisesti korrekteja ihmisiä, joiden on mahdotonta aidon poliittisen filosofian hengessä integroida päämääriään, sillä tämä on mahdollista vain autonomisille ihmisille. Ai niin: millä tavalla PS:n edustama divida & imperan muoto on postmoderni. Tämä divida & impera on postmodernia nimenomaan siinä merkityksessä, että Rooman valtakunta harjoitti divida & imperaa kohtelemalla eri tavalla olemassa olevia väestön osia. Postmodernissa muodossa luodaan ryhmiä poliittisen toiminnan kautta. Oikeusistuimilla on tapana tuomita ihmisiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun on solvattu ”kansanryhmää” ”Afrikasta kotoisin olevat ihmiset”. Lapsikin tietää, ettei tällaista kansanryhmää ole olemassa.  PS kohdistuu juuri samanlaisiin ryhmiin häikäilemättömän postmodernin divida & imperan hengessä. PS on siis antiteesi politiikalle, jota aikoinaan kutsuttiin emansipatoriseksi.

 

[1] Ks. Daston, Lorraine & Katharine Park: Wondersand the order of nature, 1150-1750.  ZoneBooks, Cambridge, Mass. 1998.

 

[2] Ks. mm. Taylor, Charles: Sources of the self. The making of the modern identity. Cambridge University Press, Cambridge1989.

 

[3] Wikipedia:Positiivinen syrjintä. <http://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_syrjint%C3%A4>

 

[4] ”Huono seutu” -ilmaisua ei toki pidä essentialisoida. Se, että joki seutu on huono siinä suhteessa, että se ansaitsisi "luokkapohjaista" erityiskohtelua ei tietenkään tarkoita, etteikö siellä voisi olla paljon arvokasta, kuten vaikka kuinka monissa vanhoissa työväenkortteleissa. Tämä ainoastaan tarkoittaa sitä, että erityistoimet ovat perusteltuja.

 

[5] Tässä suhteessa suosittelen kaikille Barack Obaman megalomaanista autobiografiaa Dreams from My Father, jonka mies kirjoitti 35-vuotiaana,ennen kuin oli politiikassa saavuttanut käytännössä mitään. Obaman poliittinen kamppailu on hänelle täysin oman pään sisäinen tapahtuma, jossa aidot historialliset tapahtumat ovat hyvin pienessä sivuroolissa.

 

[6] Sosiaalisesta konstruktionismista, ks. mm Hacking, Ian: Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suomentanut Inkeri Koskinen. Vastapaino, Tampere 1999; Latour, Bruno: Nous n’avons jamais été modernes. Essai d’anthropologie symétrique. La Découverte/Poche, Paris 2006.

 

[7] Historioitsija Webster Tarpleyn mukaan Barack ja Michelle Obamaa voidaan pitää esimerkkeinä siitä, millä tavalla positiivisen syrjinnän kohteeksi joutuminen myrkyttää ihmisen sielun. Ajatelkaamme Barackia. Koko hänen oma poliittinen taistelunsa, joka tulee esille mm. biografisessa Dreams from MyFather -teoksessa tapahtuu pään sisäisessä asenteiden maailmassa, joita vastaan hän taistelee. Kyse on Tarpleyn mukaan tyypillisestä PS:n uhrista, jokajoutuu taistelemaan identiteettinsä kanssa koko loppu elämänsä. Ks.Tarpley, Webster: Barack H. Obama: The Unauthorized Biography. Progressive Press, P.O. Box 126, Joshua Tree, CA,2008.

 

[8] Tämän Filosofian kehittymistä kuvaaeräs sen isistä David Graeber kirjassaan The Democracy Project. A History, a Crisis, a Movement. Spiegel & Grau, New York 2013.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Jukka Mäkinen

".., sillä tämä on mahdollista vain autenttisille ihmisille."

autonomisille ??

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Joo, autonomisille. Korjasin.

Jukka Mäkinen

Hieno kirjoitus.

Tuosta hidden agendasta olen hieman eri mieltä. Sellainen on kyllä olemassa, mutta mielestäni kysymys on lähinnä omien etujen ajamisesta.

Ensinnäkin RKP'n tarkoitus on ilmiselvä. Omien pitkäaikaisen erikoiskohtelun oikeuttamisesksi, on oltava muitakin "ryhmiä" joihin voidaan soveltaa samaa politiikkaa.

Vasemmistolaisilla taas on oman työllisyyden varmistaminen pääasiallinen tarkoitus. Kaikki PS'n kaltainen toiminta vaatii oman byrokratiansa ja henkilökuntansa joihin on mukavaa työllistyä ilman mitään todellista suoritevelvollisuutta.

Nämä ovat siis aktiivisesti toimivien ajattelun takana. Suuri massa on sitten niitä "four legs bad, two legs good"-lampaita joiden ajattelu ei riitä laajempien kokonaisuuksien hahmottamiseen, saati sitten ymmärtämiseen.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minua jotenkin sieppaa koko tapa jaotella ihmisiä. Eikä oikeastaan siksi, että olisin jotenkin ihmisten jaottelemista vastaan. Vaan siksi, että sen kulttuuriset jäljet pelottavat. Ja enemmistö ne tunnustaa, olivat he millä puolella asiaa tahansa.

Amerikkalainen jaottelu etnisiin ryhmiin on kummallinen ja pohjaa vanhentuneisiin rotuteorioihin. Siinä missä jossain Venäjällä tai Afrikassa on pilvin pimein etnisiä ryhmiä, länsimainen jaottelu mustaan, valkoiseen, orientaaliin ja latinoon näyttää väärän palapelin palalta suurimmassa osassa ns. länsimaista maailmaa. Kuin jokin kulttuurinen virus, josta ei pääse koskaan eroon, koska se on typerämmänkin ymmärrettävissä. Ja koko keskustelu asetelmineen on sitä samaa kulttuurista roskaa. Välillä tuntuuu kuin katselisi jotain näytelmää.

Rap-artisteista sen kammottavuuden tuo parhaiten esiin Musta Barbaari (Tyyppi, jonka sukunimi on Nikander ja jonka isä on suomalainen). Hän alkaa tehdä suomalaista parodiaa 90-luvun Gangsta-rapin vaikutusvaltaisimmasta tyypistä. Minua se höhötytti, sillä se on mielestäni aika ovelaa.

Hymy kuitenkin hyytyi.

Sille parodialle naurajien määrä näyttäisi olevan hyvin vähäinen. Sen sijaan reaktioita katsellessa on todella vaikea käsittää, se, että ne saattavat ihan tosissaan olla aitoja reaktioita. Että tässä sitä ollaan. Käymässä USA:laisista viihdemuodoista tuttua kliseistä keskustelua USA:laiseen historiaan nojaten maailmankolkassa, joka on todella, todella kaukana niistä asetelmista. Syistä ja seurauksista.

Mutta sosiaalinen konstruktionismi on mielenkiintoinen juttu. Jotkut tahot väittävät, että esim. seksuaaliset vähemmistöt ovat loppupeleissä aika uusi juttu. Että niiden olemassaolo on lähinnä kertomus nykyaikaisesta tavasta patologisoida kaikki mahdollinen. Historiasta ei viitteitä seksuaalisista vähemmistöistä löydä, mutta viitteitä samaan sukupuoleen kohdistuvasta seksistä sitäkin enemmän. Se kuva vaan puuttuu, jossa ihmiset jaotellaan heteroseksuaaleihin ja homoseksuaaleihin.

Se jaottelu on kuitenkin iskostettu jo kai jokaikiseen kulttuuriin ympäri planeettaa. Olen jopa kuullut, että homoseksuaalisuuden olemassaolosta syytetään juurikin länsimaita - tosin vaikkapa Muhammed Ali taisi syyttää itseasiassa valkoisia ihmisiä. Aiemmin nauroin Alin suorasukaisuudelle ja haastattelijan epäuskoiselle ilmeelle, mutta kun historiaan enemmän perehtyneet ihmiset levittelevät käsiään, en ihan älyttömän varma asiasta voi olla itsekään.

Toisaalta ajatus enemmistöstä on vähän kummallinen mielestäni myös. Sekin on poimittu kuin rusina pullasta ja rajataan ihmeen karkealla tavalla, vaikka samalla kuitenkin ymmärretään, että ajatus homogeenisestä enemmistöstä on aika kaukaa haettu verrattuna
homogeeniseen väestöön. Mutta sitä ei haluta purkaa. En minä ainakaan muuta syytä löydä; Kaikkein helpoin tapa purkaa "enemmistön" valta vähemmistöjen yli, olisi hajottaa enemmistö. Tahtoa siihen ei kuitenkaan näyttäisi olevan.

Minä luulen, että pohjimmiltaan kaikessa on kyse vallasta. Siitä, että halutaan monopoli määrätä keskustelua, sen käsitteitä ja suuntaa. Mielestäni sitä ei pitäisi katsoa millään tavalla muuten kuin oman edun tavoitteluna.

Ja se ei ole mitenkään älytöntä. Siinä on kaikki järki maailmassa. Sen kritiikittömässä nielemisessä taas ei mitään.

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Kiitos mielenkiintoisesta kommentista Antti!

Uskon myös, että homoseksuaalisuus on ilmiönä monella tapaa moderni, vaikkei seksi saman sukupuolen edustajien välillä sitä tietenkään ole. Antiikissa oleellista oli ROOLI sukupuoliyhteydessä. Miehen roolin (niin seksissä kuin muillakin elämän alueilla) koettiin olevan aktiivinen ja naisen passiivinen (sama löytyy myös itämaiden yang & yin –dikotomiasta). Näin ollen antiikissa se joka ”antoi peppua”, jos asia oikein vulgääristi ilmaistaan, oli aina alempiarvoinen (esim. orja).

Tällä pointilla on suuri merkitys, jos analysoimme ns. homokeskustelua vaikkapa raamatun tekstien pohjalta. Esim. Sodoman tarinan pointti oli siinä, että miehiä haluttiin häpäistä ottamalla heidät kuin naiset. Kuten vanhan testamentin eksegetiikan prof. Martti Nissinen on moneen otteeseen korostanut, tällä ei ole mitään tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa modernissa merkityksessä.

Yhä edelleen tämä lähtökohta tarjoaa ajattelun suuntaviivat monissa ei-länsimaalaisissa kulttuureissa ja osittain myös eläimillä. Myös narttukoirat tapaavat ”mennä pukille”, sillä tämä osoittaa valtaa.

Kiistatta siis homoseksuaalisuus homoseksuaalisen parisuhteen merkityksessä on jotain modernia ja sen takia on vaikea kuvitella, että raamatussa sen koommin kuin missään muussa tuon ajan proopuskassa käsiteltäisiin tätä asiaa. Toisaalta myös heterosuhde erossa perheen perustamisen missiosta on jotain aika lailla uutta. Ilmaisun ’gay’ (perusmerkitys: iloinen) takana on se, että heteroiden koettiin suhtautuvan vakavasti parisuhteeseen, sillä tavoitteena oli suvun jatkaminen, kun taas gayt vain ilostelivat. Tässä ajatuksessa fokus ei ollut niinkään homoseksuaalisen yhdynnän synnillisyydessä, vaan ’epävastuullisessa’ elämäntavassa yleensä. Ei ihme, että SETA haluaa nostaa tylsämielisiä virkamiehiä mannekiineikseen, sillä oletuksen mukaan heidän vastuullisuuttaan ei kukaan kyseenalaista. Tätä kautta on myös selvää, että sukupuolineutraalin avioliiton nouseminen keskusteluun selittyy oleellisella tavalla sitä kautta, miten käsityksemme on muuttunut heterosuhteista, eikä homoseksuaalisuudesta per se.

Noista etnisten ryhmien jaottelujen keinotekoisuudesta olen täysin samaa mieltä. Juuri sehän positiivisessa syrjinnässä ihmetyttää. Miksi toimenpiteitä pitää kohdistaa keinotekoisiin ryhmiin sen sijasta, että harjoitettaisiin ”perinteistä” sosiaalipolitiikkaa, jossa fokuksena on yhteiskunnalliset luokat (riippumatta ihonväristä)? Tätäkään ei tule käsittää väärin. Olen ns. pohjoismaisen universaalin hyvinvointivaltion kannattaja, jossa hyvinvointipalvelut suunnataan KAIKILLE ja taso pidetään niin hyvänä, että myös keskiluokalla on näitä palveluita halu rahoittaa. Silti esim. huonojen alueiden koulujen tukeminen on mielestäni ok, käyttääkseni kirjoitukseni esimerkkiä. Mikä pointti on ”leimata” maahanmuuttajia kohdistamalla heihin jotain hiiskatin positiivista syrjintää. Käsittääkseni koko mission tehokkuudestakaan ei ole mitään selkeää näyttöä.

Jukka Mäkinen

"Mikä pointti on ”leimata” maahanmuuttajia kohdistamalla heihin jotain hiiskatin positiivista syrjintää. Käsittääkseni koko mission tehokkuudestakaan ei ole mitään selkeää näyttöä."

Kauniisti tiivistetty.
Rehellistä vastausta et tule koskaan saamaan.

Toimituksen poiminnat