*

AnttiKukkonen

Skeptikot ja salaliittoteoreetikot

Johdanto
 
 
 
Keskustellessani ihmisten kanssa jonkin aikaa sitten sosiaalisessa mediassa Germanwingsin lennon (lento 9525) tapahtumista törmäsin jälleen erääseen ilmiöön, jota olen ihmetellyt jo aiemmin. Tuodessani esille epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä yhä virallisemmaksi muodostuvassa tarinassa ”kollektiivisesta itsemurhaajasta” Herr Lubitzista[1], Facebook-sivuni täyttyivät kommenteista, joissa pääasiallisesti noudatettiin retorista traditiota, jota filosofiassa kutsutaan reductio ad absurdum -rakenteeksi. Sain kuulla uskovani UFOihin, olevani foliohattu, jne.; kaikille varmaan sinänsä tuttuja ilmaisuja nykyisestä some-debatista. Pointtina oli osoittaa epäilevän kannan analogisuus edellä mainittuihin uskomuksiin.
 
Outoa tässä menettelyssä on se, että eksplisiittisesti ne, jotka pitivät virallista tarinaa itsestään selvänä totuutena, esittivät syytteen herkkäuskoisuudesta ja kyvyttömyydestä ”kriittiseen ajatteluun”. Menettely on siinä määrin ”orwellilaista”, että toiminta ansaitsee lyhyen pohdinnan eri ulottuvuuksista, joita ilmiöön liittyy. Tässä kirjoituksessa taustoitan asiaa muutamasta näkökulmasta.
 
 
David Ray Griffinin deduktiivinen ja induktiivinen argumentti
 
 
Ensimmäinen asia, jonka virallisia totuuksia epäilevä usein kuulee on: no mitä sitten tapahtui. Tämän olemme huomanneet selkeästi esim. 9/11-debatissa, jossa standardin asettaa Keanin komission selvitys, jossa kehnoudestaan huolimatta pyritään antamaan kokonaisvaltainen selitys tekijöistä (bin Laden & kumpp.), motivaatiosta (”islamismi”), tapahtumain kulusta, jne.[2] Sama vaatimus asetetaan kriittisille näkemyksille, jolloin oletuksena on, että kaikki kritiikki on mielekästä ainoastaan jonkin kilpailevan kokonaisselityksen näkökulmasta. 
 
Tämä muistuttaa hieman tilannetta, jonka silloinen aikalaistodistaja filosofi Heikki Mäki-Kulmala koki vallinneen siirryttäessä kriittisestä 1960-luvusta dogmaattiseen 1970-lukuun. Näin Mäki-Kulmala kuvaa vuosikymmenen vaihdetta:
 
"'Heikkojen' liikkeen ja aatteen oli hapattanut ja korruptoinut voiman ihannointi! Omilla jaloillaan seisova ihminen saattoi toki protestoida sekä Vietnamin pommituksia että Tšekkoslovakian miehitystä vastaan, mutta sellaisella ei ollut mitään merkitystä. Vaikuttavaksi tuo protesti tuli vain, jos se esitettiin yhteisestä rintamasta ('ei taistelua/ ilman yhteistä rintamaa'). Rintamia ei voinut niin vain muodostella: sinun oli valittava joko tai. Ihminen oli kuin rautatieasemalla, jossa hän pystyi päättämään vain siitä, mihin junaan astui. Niiden reitteihin tai aikatauluihin ei hänellä ollut sananvaltaa."[3] 
 
Kuten filosofi Hegel aikanaan asian ilmaisi, maailmanhistoriallisilla ilmiöillä on tapana ilmetä ainakin kahdesti: ensin tragediana, myöhemmin farssina. [4] Siinä missä Mäki-Kulmalan kuvaus päättyneestä 60-luvusta on tragedinen, esiintyy sama ilmiö nyt farssina. Kritiikin esittäjä ei ole enää itse subjekti, joka kokee tarvetta hypätä kollektiiviseen junaan (e.g. ”taistolaiset”), vaan hän on henkilö, joka heitetään junaan kuin juutalainen Varsovan rautatieasemalla 1943. Tätä junaa voidaan kutsua vaikka salaliittoteoreetikkojen junaksi, joka puolestaan on näkemysten kokonaisuus, joka on määrittelyn mukaan kritiikille immuuni, vaikka kyseessä olisi näkökulma, joka de facto ei pääosin postuloi, vaan epäilee tai kritisoi. Näin on esim. 9/11:n laita, jossa kriitikkoliike on keskittynyt lähinnä perustelemaan uuden tutkimuksen tarpeellisuuden niiden mahdottomuuksien sijaan, joita Keanin komission raporttiin sisältyi. 
 
Tässä huomaamme ensimmäisen askeleen prosessissa, jossa kriitikoista tehdään dogmaatikkoja ja dogmaatikoista kriittisiä. Kyse ei ole pelkästään retorisesta valtapelistä, vaan siihen sisältyy aito väärinymmärrys, jota pohdin kuitenkin uudestaan kirjoitukseni lopussa.
 
Mielenkiintoista kyllä, skeptikoilta ei vaadita edes samaa kuin viralliselta käsitykseltä, vaan itse asiassa selkeästi enemmän. Teoksessaan The New Pearl Harbor[5] prof. David Ray Griffin ihmettelee, miksi skeptikkojen väitteisiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti eri tavalla kuin viralliseen tarinaan 9/11:n tapahtumista. Griffinin analyyttiset käsitteet ovat deduktiivinen ja induktiivinen argumentti. Deduktiivisella argumentilla Griffin viittaa tässä yhteydessä logiikalle ja matematiikalle tyypilliseen todisteluun, jossa lopputulos seuraa oletuksista vain, mikäli päättely on virheetöntä siten, että se ei sisällä loogisia aukkoja. Tässä mallissa yksikin virhe tai puute todistusketjussa riittää romuttamaan koko argumentin. Induktiivisessa päättelyssä puolestaan näyttöä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti ja pohditaan, mitä esitettyä hypoteesia näyttö parhaiten tukee (jos mitään). Käytännön lähtökohtana on, että kaikissa teorioissa on aukkoja ja vaatii kokemusta ja arvostelukykyä pohtia, kuinka merkittäviä tai ”fataaleja” ne ovat kunkin käsityksen kannalta.
 
Omituista Griffinin mukaan on se, että ”viralliseen” totuuteen suhtaudutaan induktiivisesti, kun taas vaihtoehtoisiin selitysmalleihin deduktiivisesti. Salaliittolaisen kumoamiseen riittää vain erään virheen paikallistaminen, joka tämän jälkeen representoi eli edustaa koko ajatusmallia, ellei jopa ihmistyyppiä: juuri tällaisia ovat salaliittoteoreetikot. Sen sijaan vastapuolen ongelmat ovat huolimattomuusvirheitä, kiireessä tehtyjä lapsuksia tai toistaiseksi selvittämättömiä ongelmia. Deduktiivisen virheen tunnistaminen toimii siis eräänlaisena signaalina; sen avulla käräytetään salaliittoteoreetikko, jolloin huomio siirtyy välittömästi pois itse ongelmasta, sillä salaliitto ei ole pelkkä mahdollinen kuvaus laajasta joukosta erilaisia ilmiöitä tai käsityksiä, joista toiset ovat hyvin, toiset huonommin perusteltuja, vaan oletuksen mukaan ”mind set”, jumiutunut ajattelutapa. 
 
 
Skeptisismin uudet ulottuvuudet
 
 
Edellä hahmottelin erään selityksen sille, miksi ja miten kriitikot muuttuvat dogmaatikoiksi, UFO-uskovaisiksi, jne. & vice versa. (1) Ensimmäisessä vaiheessa koetaan kritiikin olevan legitiimiä vain, jos se esiintyy osana kilpailevaa kattavaa kokonaisselitystä. (2) Toisessa vaiheessa vaaditaan kilpailevilta salaliittolaisilta selityksiltä enemmän kuin mainstream-tulkinnoilta: deduktiivista virheettömyyttä. 
 
Koska salaliittoteoreetikot ovat päätyneet edustamaan yllä kuvatun prosessin myötä helppouskoisuutta ja höynäytettävyyttä, ei ole ihme, että heidän tunnetuimpia kriitikoitaan ovat ”aidot” skeptikot, joilla viittaan kulttuuriin, jota Suomessa edustaa Skepsis-liike.[6]  Nämä ihmiset puolestaan uskovat viralliseen 9/11-selitykseen, koska sitä ei ole kumottu peer review-julkaisussa, ou quelque chose dans ce genre. (Tämä on aivan todellinen ”argumentti”, eikä mielikuvitukseni tuotetta.) Skeptikoiksihan nämä aikamme suunnannäyttäjät itseään kutsuvat, jotka tieteellisen tiedon nimissä haluavat kaataa ennustajaeukkojen rahanvaihtopöytiä. Ajatusmalliin liittyy selvä skientistinen eli ”tiedeuskovainen” vivahde. Skientismiksi määritteen tässä opin, jonka mukaan kaikki tieto, jota meillä ylipäänsä on, on tieteellistä tietoa. 
 
Maailmankuvaa siis ylläpitävät hyvin voimakkaat tieteeseen kohdistuvat vakaumukset. Näkökulman outous on seuraava. Skeptikot eivät tunnu käsittäneen, että siinä missä vielä 1700-luvulla Voltairen edustama kirkon ja papiston kritisoiminen Newtoniin vetoamalla edusti oman aikansa ”alternative”-kulttuuria, nykyään tiede on erottamattomasti kietoutunut valtapolitiikkaan. Sanoisinko jopa hyvin hullunkurisella tavalla skeptikko kokee toimivansa täysin Voltairen hengessä epäilemällä ennustajamummojen toiminnan tieteellisyyttä ja luennoidessaan asiasta kyltymättömällä valistajan entusiasmilla turuilla ja toreilla. Monet ideologian ongelmat johtuvat juuri tästä harhakuvitelmasta.
 
Skeptikon rohkeus ja uskaliaisuus ennustajamummojen toiminnan ennakko-oletusten kiistämisessä on kiistatta kunnioitettava, olkoonkin että minulle on jäänyt hieman epäselväksi, kuinka paljon tähän loppujen lopuksi vaaditaan rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta.  Tieteelliseen tietoon skeptikko suhtautuu kuitenkin kovin eri tavalla. Hänen pyrkimyksenään ei ole eri tieteellisten teorioiden ennakko-oletusten käsittely sinänsä (kuten ennustajaeukkojen kohdalla). Tämän sijasta skeptikolle riittää jonkun väitteen todistaminen tieteeksi, jolloin sen sisältöön ei tarvitse enää puuttua ainakaan skeptikon toimesta. Hänelle tiede on yksi ja jakamaton. 
 
Toki tieteenkin joukosta löytyy hieman enemmän ja vähemmän tasa-arvoisia tieteenaloja: skeptikko on tyypillisesti ”kovan tieteen” ystävä, joka saarnaa selkeistä tutkimustuloksesta, edistyksestä, jne. Tätä kautta voimme pitää jo sinänsä hieman ristiriitaisena tapaa, jolla skeptikko sakralisoi tieteen sinänsä: onhan kyseessä perinteisen sosiologisen tutkimuksen (eli hyvinkin ”pehmeän tieteen”) varassa postuloitu instituutio. Skeptikolle ei tulisi mieleenkään selittää tiedettä hänen muuten suosimansa selitysmallin, sosiobiologian tai modernimmin evoluutiopsykologian avulla, joiden avulla puolestaan yleensä selitetään ihmisten toimintaa, eritoten niiden, jotka ovat taipuvaisia uskomaan ”epätieteeseen”. Skeptikolle ei ylipäänsä tulisi mieleen selittää tiedettä muuten kuin idealisoidusti, sillä hänen näkökulmassaan tiede itsessään tehdään immuuniksi tieteelliselle kritiikille; tiede muuttuu näkökulmaksi tai puhtaaksi subjektiviteetiksi, ei tarkastelun kohteeksi.[7] Näin ollen tosiasiassa tieteen ykseys paljastuukin tarkemmin tarkasteltuna dualismiksi, jossa tieteestä on tehty puhdas näkökulma, ideaalinen subjektiviteetin ilmentymä. Kaikki ennakko-oletukset tässä kovan tieteen ystävien sensitiivisyydessä ovat aika lailla samat kuin 1800-luvun idealistisen koulukunnan filosofiassa. 
 
1960-luvulta nopeasti edistynyt tieteentutkimuksen ala koettiin skeptikkomyönteisissä piireissä juuri siksi niin suurena pyhäinhäväistyksenä, että ensimmäistä kertaa tieteellistä kritiikkiä kohdistettiin tieteellisen tutkimuksen puitteissa tieteeseen itseensä. Täysin vastaava tilanne nähtiin 1800-luvun lopulla, jolloin uskonnon määrittely ei ollut enää pappien yksinoikeus, vaan paavien, piispojen ja pappien määritelmät uskonnosta koettiin osaksi uskontotieteen tutkimuskohdetta, eikä asiantuntijalausuntoina tutkimuskohteesta. Vielä eräällä tavalla, siinä missä nykyään uskonto (ennen kaikkea kristinusko) määrittyy sen pohjalta, mitä se on, tiede määrittyy sen kautta, mitä sen pitäisi olla. Ts. idealisoidut normit[8] määrittelevät tieteen olemuksen, josta poikkeaminen kertoo vain jotain muutamien mätien omenien toiminnasta, hieman kuin Bush filsin mukaan tapaus Enron ei edustanut aikamme kapitalismia, vaan ainoastaan erästä mätää omenaa. Skeptikon suhde tieteeseen on siis verrattavissa myös standardinomaiseen suhtautumiseen uskontoon ennen uskonnon tieteellisen tutkimuksen alkua. Ja kiistatta historiallisesti ajateltuna skeptikosta tuleekin osuvasti mieleen 1700-luvun, hyödyn aikakauden, maalaispappi, joka saarnaa Paholaisen pelon sijaan perunanviljelyksen hyveistä. 
 
Lukijan on kuitenkin syytä olla tarkkana. En sinänsä vastusta tieteellistä asennoitumista, kuten myönteisestä tavastani suhtautua tieteentutkimukseen tulisi jo käydä ilmi. Kuten yllä sanoin, tieteen ykseyden puolustaminen paljastuukin tarkemmin katsottuna mitä selväpiirteisimmäksi dualismiksi tai vulgäärimmin viheliäiseksi rahvaalle suunnatuksi tieteen pr-työksi. 
 
 
Skeptikon naiivi tieteen ihannointi poliittisena ideologiana
 
 
Yllä kerroin, miten skeptikko-liikkeen eräänä karaktäärisenä piirteenä voidaan pitää tapaa, jolla ideologian edustajat kuvittelevat edustavansa yhä edelleen Voltairen tapaan kriittistä vastakulttuuria status quon puolustamisen sisään. Skeptikko kiistatta onkin siinä suhteessa antikonservatiivi, että tieteellisen tiedon varassa tehdyt päätökset eivät ole inherentillä tavalla sidottuja (universalisuusoletuksen mukaan, ks. alaviite nro 8) traditioihin, vaan traditiot halutaan muuttaa, hieman kuin kristinusko länsimaissa, ihmisten yksityisen sfäärin ilmiöiksi. Skeptikko on antikonservatiivi myös sen takia, että tieteellinen perustelu valitulle politiikalle on yleispätevä. Tässä hän on lähellä klassista liberalistia, jolle keskeistä olivat periaatteet ja arvot, joihin haluttiin sitoutua, kumma kyllä, hyvinkin dogmaattisesti.
 
Toisaalta skeptikko on konservatiivi siinä merkityksessä, että hänen edustamansa tiedekäsitys on lähtökohtaisesti sinänsä traditionaalinen. Kuten muistamme, skientistiselle skeptikolle riittää  varmistuminen jonkin ilmiön tieteellisyydestä siinä missä hän on itse ”under labourer”, jonka tehtävä kognitiivisessa työnjaossa on haastaa ennustajamummoja tai kerettiläisiä tiedemiehiä (à la Rupert Sheldrake) väittelyyn siitä, mitä tieteellinen metodi tieteeltä vaatii. Skeptikko ei ymmärrä, että jokaisen tieteellisen vallankumouksen myötä myös käsitykset tieteellisestä metodista ovat muuttuneet, kuten tieteenfilosofi Paul K. Feyerabend tieteenhistoriallisen aineiston varassa todistaa.[9] Feyerabendin tunnetun maksiimin mukaan tieteessä anything goes. Tällä hän ei viittaa siihen, että kaikki perustelut ovat yhtä hyviä, vaan siihen, että nimenomaan suurissa tieteellisissä edistysaskelissa (Galilei, Newton, Einstein) tärkeimpiä hyväksyttyjä metodisia periaatteita on rikottu.  
 
Hourailu tieteellisestä metodista, joka yleistettynä pätee kaikkeen tutkimukseen, on lähinnä joukko täysin triviaaleja maksiimeja (”kokemusperäinen todistaminen on tärkeää”). Tällä hourailulla lähinnä ylläpidetään skeptikolle välttämätöntä presuppositiota tieteen ykseydestä, joka oikeuttaa hänen oman konservatiivisen asennoitumisensa. Tosin, kuten yllä esitin, vielä tärkeämpi opinkappale uskossa tieteelliseen ykseyteen syntyy ajatuksesta, että tiede puhuu instituutiona yhdellä äänellä. Kyseessä ei ole empiirinen totuus, kuten tieteentutkimuksessa on hyvin osoitettu, vaan kyse on arkkikonservatiivisesta asemoitumisesta yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan. (Tässä suhteessa muutos Suomessa ja muualla Euroopassa tapahtui 1960-luvun lopussa, jolloin nuorisoradikalismin parissa yhteiskunnalliset instituutiot laajasti ottaen desakralisoituivat.)
 
Loppujen lopuksi tätä liberalismin ja konservatismin kummallista sekasikiötä ei ole kuitenkaan vaikea selittää. Oleellista on hierarkkinen asemoituminen. Skeptikko voi sekä haastaa ennustajamummojen toiminnan periaatteet että selittää, miksi heidän toimintansa nauttii suosiota eli ikään kuin selittää kohdetoimintaa ulkoa käsin, koska (sentään) tieteen under labourerina hän on kohdekulttuurin yläpuolella hierarkkisessa (episteemisessä) merkityksessä. Sen sijaan tieteen antamia selityksiä hän ei kyseenalaista (mikäli ne edustavat tiedettä), sillä etabloitu tieteellinen toimija on hierakkisessa kulttuurissa puolestaan häntä ylempänä. 
 
Vielä eräällä tavalla: hierarkkisesti alempana sijaitsevia ilmiöitä (tai sellaisiksi koettuja) olemme tottuneet selittämään ”vain jonain”, ”vain” sanan viitatessa ilmiön ”olemukseen”, jonka me tiedämme ylemmän asemamme vuoksi, kohdekulttuurin edustaja valitettavasti ei. Tämän mallin soveltaminen ylöspäin taas olisi sellaista pyhäinhäväistystä, jota skeptikko kavahtaa puolestaan konservatiivisen luonteensa takia.  (Mikään ei tietenkään estä sitä, etteikö skeptikko voisi olla jonkin tieteenalan harjoittaja, mutta silloinkin oman erityisalansa (jotka väistämättä ovat aika kapeita nykyään) ulkopuolella hän säilyy vain ”skeptikkona”.) Skeptikko on siis kuvainraastaja alaspäin, konservatiivi ylöspäin. Toisaalta moiseen hierakkiseen kulttuuriin alistuminen sinänsä kai voidaan luokitella tyypilliseksi konservatismiin kuuluvaksi ilmiöksi. Näin ollen skeptikon liberalismi edustaa liberalismia konservatistisen aatemaailman sisällä.
 
 
Skeptikon myyräntyö kriittistä yhteiskuntatiedettä kohtaan
 
 
Eräs asia on kannaltamme oleellinen: luonnontieteiden saralla on totuttu jo pitkään siihen, että vakaumuksellisimmatkin intuitiomme todellisuuden luonteen suhteen ovat kovin erehtyväisiä: 1400-luvulla pidettiin varmana, että mikäli Maa liikkuu, Pisan tornista pudotettu kivin ei mitenkään voi lentää suoraan alas, sillä Maan liikkumisen takia sen putoamispaikan tulisi olla siirtynyt (suhteessa pudottamispaikkaan). Newton taas piti gravitaatiota okkultistisena kvaliteettina (qualitas occulta), sillä hänen oli mahdotonta ymmärtää, miten gravitaatio voisi perustua kaukovaikutuksen (kappaleet vetävät toisiaan puoleensa, vaikka eivät olisi välittömässä kosketuksessa). Yhä edelleen oma aikamme painii kvanttimekaniikkaan liittyvien ”mahdottomuuksien” kanssa, kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaate. Olennaista on se, että meidän on kovin vaikea sanoa, vaatiiko Heisenbergin periaate edes tieteellistä ratkaisua, vai onko ongelmana vain jälkijunassa tulevat metafyysiset intuitiot, jolloin mitään ratkaistavaa ei enää ole. Harva kai nykyään enää ajattelee, että gravitaatioon liittyvä qualitas occulta vaatisi jonkin sortin tieteellistä ratkaisua.
 
Luonnontieteiden suhteen skeptikolle tyypillisen traditionalismin tuhovoima ei ole niin suurta, sillä, kuten edellä todettu, se rajoittuu harhaluuloon tieteellisestä metodista. Sen sijaan yhteiskuntatieteiden (ja historiantutkimuksen) suhteen arkkikonservatiivinen skeptikko kykenee harjoittamaan väkevää myyräntyötä. Asiaa voidaan valaista historianfilosofian historiasta poimitulla esimerkillä. Brittiläinen idealistifilosofi F. H. Bradley (ehkä 1800-luvun merkittävin brittiläinen ajattelija) esitti nykyään selvältä tuntuvan, mutta aikanaan radikaalin ehdotuksen sen suhteen, millaisten periaatteiden nojalla historioitsijoiden tulisi arvioida lähteidensä luotettavuutta. Siinä missä ennen toimittiin, R. G. Collingwoodia lainatakseni sakset, paperi ja liima -menettelyn (scissors and paste) pohjalta, jossa tyydyttiin kasaamaan historiallinen esitys yhdistelemällä dokumentteja kokonaisuudeksi, Bradley vaati periaatetta, jonka varassa lähteiden episteemistä statusta arvioidaan. Bradleyn mukaan voimme pitää historiaa tutkiessamme uskottavina väitteitä, joiden totuudesta voimme vakuuttua oman kokemuksemme nojalla. Keskiössä ei siis enää ole historiallisen silminnäkijän raportti, vaan se, voinko arvioida raportin todenmukaiseksi sen perusteella, mitä itse tiedän maailmasta.[11] 
 
Bradleyn periaatteen taustalla oli keskustelu tavasta, jolla Raamatun kertomuksiin tulee suhtautua kriittisen historiallisen tietoisuuden puitteissa. Tämän ongelmakentän suhteen periaatteella saattaa ollakin rajattua käyttöarvoa. Ongelmana on kuitenkin tapa, jolla ”tieteellisillä periaatteilla” on aina taipumus muuttua pienporvarillisiksi ennakkoluuloiksi, joita en nostaisi minkäänlaisen ajattelun ennakko-oletuksiksi. Juuri skeptikon kannalta tämä on ongelma, sillä hänen toimenkuvaansa ei periaatteessa kuulu tieteellisyyden epäily: hän ottaa sen annettuna.
 
Tarkastelkaamme asiaa poliittisen yhteiskuntatieteen näkökulmasta. Yhteiskuntatieteiden saralla skeptikon mukaan politiikan tulee olla psykologisesti läpinäkyvää. Tällä en viittaa eettisiin arvoihin transparenssista, vaan episteemiseen kategoriaan: selityksen jollekin ilmiölle tulee vastata skeptikon intuitioita siitä, miten maailma toimii. Yhä edelleen, pelkkä tällaisen intuition kyseenalaistaminen, kuten Germanwingsin tapauksessa, johtaa syytteeseen ”salaliittoteorioiden” tukemisesta. Toisena esimerkkinä mainittakoon helppous uskoa siihen, että Moskovassa räjäytettiin kerrostaloja Putinin käskystä, koska moinen nyt sattuu kuulumaan FSB:n toimintalogiikkaan (väite, jota ei edes tarvitse perustella), kun taas 9/11:n, ilmastonmuutoksen, jne. kyseenalaistamien taas edellyttää juuri sellaisten instituutioiden kyseenalaistamista (viralliset läntiset tutkimuskomissiot, Ilmastotieteilijät), joihin luottaminen intuition tasolla on skeptikon raison d'être.
 
Yksi skeptikon tunnusomaisista avauksista tässä tilanteessa on vetoaminen Ockhamin partaveitseen. Ockhamin tunnetun periaatteen mukaan entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem eli olioita ei tule olettaa enempää kuin on tarpeen, monistaa tarpeettomasti. Klassinen ockhamisti on legendaarisen tarinan mukaan tiedemies Pierre-Simon de Laplace, joka joutui vastaamaan itse Napoleonin kysymykseen siitä, missä piilee Jumala hänen rakentamassaan teoriassa. Kuten olemme saaneet lukea, Laplace vastasi: Citoyen premier Consul, je n'ai pas eu besoin de cette hypothèse. Jos pärjäämme ilman Jumalaa, miksi siis olettaa häntä. Nyky-ockhamilainen vaatii mahdollisimman yksinkertaisia selityksiä. Juuri tämä on kuulemma puutteena salaliittoteorioissa, sillä niissä oletetaan liikaa. Mainittakoon topoksen eräs ilmentymä. Prof. James Fetzer väitteli jonkin aikaan sitten Bostonin pommituksista.[12] Fetzerin versio, jonka mukaan pommeissa ei kuollut kukaan ja haavoittuneet olivat kriisinäyttelijöitä (crisis actors), sai osakseen vastaväittelijältä ockhamilaista kritiikkiä. Fetzerin selitys on epäuskottava, sillä eikö ockhamilaisesti ole loppujen lopuksi yksinkertaisempaa olettaa parin ilkeän tsetseeniterroristin hyökänneen vapautta vastaan? Tässä kuitenkin kokonaan unohdettiin se, että Ockhamin periaatteen hyödyntäminen on alisteista sille, että kaikki näyttö on otettu huomioon.
 
Ehkä päätän esitykseni seuraavaan loppukaneettiin. Historiallisena ja institutionalisoituna kulttuurimuodostelmana tiede on jatkuvassa korruptoitumisvaarassa. Parhaiten tätä ehkäisee avoimuus, jonka mahdollistaa kulttuurin riisuminen eilispäiväisestä metafyysisestä jätteestä, jonka skeptikkoliike postuloi tieteen olemukselliseksi ominaisuudeksi. Kuten edellä esitin, skeptikon suhde tieteeseen on "under labourerille" tai homo hierarchicukselle tyypillinen. Tähän kelkkaan astumista en kenellekään suosittele. Kaipaamme sekä avoimuutta että kritiikkiä, myös filosofista ja perusteisiin kohdistuvaa; emme Skepsiksen dogmaattista huuhaata.
 
 
 Viitteet
 
 
[1] Ranskalainen asiantuntija, Monsieur Arnoux, tuo Canal Plusin haastattelussa esille kolme merkittävää havaintoa, jotka selostan tässä siltä varalta, että joku ei hallitse kohdekieltä (ranskaa):
1) Lubitzin hengitystä on mahdotonta kuulla A320-konemallissa toisin kuin on väitetty, sillä 1990-luvun alun suunnittelua edustava kone tuottaa aivan liikaa melua. (Monsieur Arnouxilla on 18 vuoden kokemus konemallista.)
2) Koneen kurssin muuttaminen laskuasentoon sen sijaan ei aiheuta ääntä, toisin kuin surullisella tavalla "viralliseksi" muuttunut narratiivi väittää.
3) Mitä sen sijaan olisi pitänyt olla kuultavissa eli mikä aiheuttaa ääntä, on kapteenin laitteeseen naputtama hätäkoodi (biip – biip –biip) oven avaamiseksi. Toimenpide aiheuttaa erittäin selkeän ja kovan äänen. Hätäkoodista sinänsä ovat meidänkin pravdamme raportoineet. Perämies olisi voinut tehdä tehottomaksi koodin naputuksen pitämällä ohjaamossa nappia pohjassa, mutta piippaus-ääni olisi silti kuulunut. Ts. olemme kuulleet käytännössä heti onnettomuuden jälkeen, miten kapteeni aneli sisäänpääsyä ja yritti toteuttaa sen hakkaamalla ovea, muttemme ilmiselvää todistusta asiasta, jonka pitäisi olla tarjolla.
Avoin kysymys täten kuuluu: onko kyse vain typerästä osaamattomuudesta (le procureur a été mal informé), kuten M. Arnoux uskoo, vai jostain muusta?  http://www.canalplus.fr/c-emissions/c-le-grand-journal/pid5411-le-grand-journal.html?vid=1238310

[2] http://www.gpo.gov/fdsys/pkg/GPO-911REPORT/pdf/GPO-911REPORT.pdf 

[3] Mäki-Kulmala, Heikki. Taistolaisuuden harmaa kirja. Pilot-kustannus, Tampere 1994.

[4] Yrityksistäni huolimatta en ole onnistunut löytämään alkuperäistä lähdettä, jossa Hegel näin väittää. Näin ollen joudumme turvautumaan Karl Marxin versioon asiasta, joka kuuluu seuraavasti: ”Hegel bemerkte irgendwo, daß alle großen weltgeschichtlichen Tatsachen und Personen sich sozusagen zweimal ereignen. Er hat vergessen, hinzuzufügen: das eine Mal als Tragödie, das andere Mal als Farce. Caussidière für Danton, Louis Blanc für Robespierre, die Montagne von 1848-1851 für die Montagne von 1793-1795, der Neffe für den Onkel. Und dieselbe Karikatur in den Umständen, unter denen die zweite Auflage des achtzehnten Brumaire herausgegeben wird!” Marx, Karl: Der achtzehnte Brumaire des Louis Napoleon, http://gutenberg.spiegel.de/buch/der-achtzehnte-brumaire-des-louis-napol...

[5] Griffin, David Ray: The New Pearl Harbor. Disturbing questions about the Bush administration and 9/11 /. Olive Branch Press, Northampton Mass., 2004

[6] Skepsis ry:n kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.skepsis.fi/

[7] Yksi parhaista esimerkeistä tästä on naturalistiksi itseään nimittävän skeptikko Lewis Wolpertin skientistinen ”hartauskirja” The Unnatural Nature of Science: Why Science Does Not Make (Common) Sense. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1993.

[8] Tällaisina voidaan pitää esim. Robert Mertonin normeja, jota ovat seuraavia:
1. Communalism all scientists should have equal access to scientific goods (intellectual property) and there should be a sense of common ownership in order to promote collective collaboration, secrecy is the opposite of this norm.
2) Universalism all scientists can contribute to science regardless of race, nationality, culture, or gender.
3) Disinterestedness according to which scientists are supposed to act for the benefit of a common scientific enterprise, rather than for personal gain. 
4) Organized Skepticism Skepticism means that scientific claims must be exposed to critical scrutiny before being accepted. Ks. Wikipedia: Mertonian Norms, http://en.wikipedia.org/wiki/Mertonian_norms

[9] Feyerabend, Paul: Against Method. Outline of an Anarchistic Theory of Knowledge. Verso, London 1975.

[10] Bradley, F. H.: The Presuppositions of Critical History. http://www.cambridge.org/us/academic/subjects/philosophy/history-philoso...

[11] The Boston Marathon Bombing: Hoax? or Reality? Radio Debate: James Fetzer vs A. J. MacDonald, Jr. https://

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän EeroPyykkl kuva
Eero Pyykkölä

Mihin uskontoon itse olet kiinnittynyt?

Tapani Lahnakoski

Onko sinulla määritelmää ilmastoskeptikolle, johon ryhmään itsekin myönnän kuuluvani?

Käyttäjän Jukka Konttinen kuva
Jukka Konttinen

Maailma sanojen vankina. Tämä vahvistaa sitä mitä filosofiasta olen ajatellut, siis että lauseita ja sanoja mylläämällä ja vierasperäisiä termejä mukaan sotkemalla voidaan musta kääntää valkoiseksi. Tai "todistaa" että aurinko kiertää maata.

Käyttäjän TimoKalliokoski kuva
Timo Kalliokoski

Kiitos kirjoituksesta. Siinä on paljon sellaista asiaa, jota olen itsekin yrittänyt tuoda esiin, mutten koskaan näin seikkaperäisesti ja järjestelmällisesti. Tämä on kiva jakaa.

Käyttäjän kimmokautio kuva
Kimmo Kautio

Jakoon meni. Aika jännää, miten samanlainen ajatus skeptikoiden ja salaliittoteoreetikkojen/salaliittoteorioiden suhteesta meillä filosofiasta viehättyneillä asiassa on.

Lasse Saikkonen

Tämä kirjoitus on täydellinen esimerkki siitä, miksi filosofialla ei ole enää mitään tarjottavaa tieteelle. Katsokaa tämä paneelikeskustelu, jos haluatte tietää, miksi: https://www.youtube.com/watch?v=9tH3AnYyAI8

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Lasse, onko sun mielestä filosofian tehtävänä nimenomaan (1) toimia tieteen "under labourerina", vai tuleeko ulostuloasi tulkita SYMMETRISESTI eli pitäisikö (2) tieteellä (myös) olla tarjottavaa filosofialle. Minä näen kyllä mahdollisuuden hyvinkin hedelmälliselle yhteistyölle. Eikö ole muuten jännää, että tässä yhteistyössä on pahiten epäonnistunut analyyttinen filosofia, jonka piti tehdä filosofiasta tiede? Projekti epäonnistui osittain siksi, koska filosofiaa ei loppujen lopuksi ole kovin helppoa täysin erottaa tieteestä & vice versa. Toki, mikäli tiede perustuisi puhtaisiin havaintolauseisiin ou quelque chose dans ce genre, täydellinen demarkaatio olisi mahdollinen, mutta hinta jonka saamme tästä maksaa on hiekkalaatikkotason toiminta.

P.S. Luulin, että tästä debatista olisi jo päästy eroon, mutta olinpa väärässä.

Käyttäjän kaijaolinarvola kuva
Kaija Olin-Arvola

Ihmiset uskovat mieluummin auktoriteetteihin kuin omaan järkeensä. Ainakin minun on vaikea uskoa viralliseen salalittoteoriaan 9/11-tapahtumista pelkästään sen takia, että melkein heti tapahtumaan jälkeen sylliset olivat tiedossa, että kaiken romun ja tuhkan keskeltä löytyi Attan passi, että Pentagonista ei lötynyt jälkeäkään lentokoneesta vain pyöreä reikä rakennuksen seinästä janiinedelleen, janiinedelleen...

P.S. Ennustajamummoja enemmän tässä maailmassa on kuitenkin ennustajaukkoja.

pete juvonen

Hieno kirjoitus skeptisismin tieteenfilosofisista ongelmista. Kirjoituksen jotkut esimerkit osoittavat kuinka arbitraarista ja mielivaltaista on skeptikkojen tapa nimetä (omassa porukassaan) kaikki kyseenalaistettavaan seikkaan liittyvät tekijät, joilla on pohdittavan kysymyksen kannalta merkitystä. Vain itse poimituilla, tieteellisillä seikoilla, on merkitystä asiaa kuin asiaa puntaroitaessa. On ymmärrettävää että kukin miettii tutuin käsittein, mutta on siitä huolimatta välttämätöntä että kun muodostaa argumenttinsa itse valittujen faktojen perusteella, niin kyllä jo faktojen valintaa tehdessä ihminen tietää minkä luonteista johtopäätöstä varten niitä valitaan. Skeptikot väittävät aina että heidän ajattelunsa perustuu faktoihin. Kun tutustuu mitä ne ovat, niin paljastuu että "faktalla" he tarkoittavat läntisen valtamedian ja läntisten finanssitalojen rahoittamien tiedeinstituutioiden näkemyksiä. Em. lähteet eivät tee propositiosta totta tai valhetta. Niiden käypyys tekee sen. Jostain syystä skeptikkojen skeptisismi ei hyväksy sitä mahdollisuutta että kultainen sääntö onkin totta. Ts. jolla on kulta tekee säännöt.

Ei ole sattumaa että skeptikkojen argumentit perustuvat juuri heidän itse valitsemiin nostoihin tosiasioista ja todellisuuden luonteesta. Jos joku esittää muita näkökulmia, siis näkökulmia, jotka tukeutuvat vähemmistön jakamaan taustaymmärrykseen, niin tällöin skeptikko voi nonchelaarata muiden ajatukset virheellisesti "valmistettuina". TV:n ja netin jakama sekä enemmistön hyväksymän maailmankuvan tukemat näkemykset ovat tietysti tuomittu menestymään paremmin kuin yksityisajattelijoiden riitasoinnut. Kutakin argumenttia pitäisi kuitenkin arvioida samalla tavalla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, nostaisi skeptisismi osakkeitaan epäilemällä välillä omia perustuksiaan. Nyt se liioitellusti sanottuna on vain enemmistön äänenkannattaja. Eräänlainen suositellun totuuden papukaija.

Ymmärrän että karkea yleistykseni skeptisismistä ei tee oikeutta skepsismin ansiolle huijarien paljastamisessa, mutta julkisessa puheessa skptikoiden puheessa esiintyy edellä kuvaamaani logiikkaa joka ei ole mielestäni älyllisesti kiinnostavaa.

Periaatteessa skeptisismi on kannatettavaa puhtaana intentiona. On aivan oikein että jos henkilö ei ole kokenut itse jotain asiaa, eikä tunne kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, niin tottakai pidättäytyminen luottamasta erilaisiin tarinoihin on viisautta, olipa kertojana sitten maikkari, yle, yliopiston dosentti tai oma isä. Oman järjen valo on annettu sitä varten että opettelee käyttämään henkistä instrumenttiaan ja miettii asiat itse. Ja jos järki kohtuullisesti työskenneltyään sanoo että asia jää mysteeriksi, on se aivan käypä tulos. Mieltä askarruttavat asiat eivät useinkaan valkene eri syistä. Itse kysymys voi olla väärä ja siksi siihen ei löydy vastausta. Toisinaan taas tieto on olemassa, mutta sitä ei eri syistä kerrota.

Pitääkö tällöin tieteen väkisin ottaa kantaa asiaan skeptikkojen suulla. Entä pitääkö teoreettikkojen (ml. salaliittoteoreetikkojen) miettiä asioille ja tapahtumille mahdollisia selitysmalleja jotka nojaavat myös tieteen ulkopuolelle jäävien elämänalueiden tuntemiseen. Sanoisin että ilman muuta. Entä tarvitseeko skeptikkojen ryhtyä puolustamaan tieteellistä maailmankuvaa jossa tieteellisyys nojaa turhan voimakkaasti vallitsevien selitysmallien yleisyyteen pikemminkin kuin käypyyteen. Tähän voisi joku skeptikko vastata.

Henkilökohtaisesti ajattelen joidenkin törmäämieni henkilöiden skeptisismiä klassikkoesimerkkinä siitä miten omahyväisyys ottaa vallan ihmisestä ja hän alkaa kasvattaa itsestänsä ylimielistä besserwisseriä ja maksaa toki siitä ilosta kovan hinnan. Hän nimittäin joutuu alistamaan vapaan mielensä ja kykynsä muodostaa vapaasti mielipiteensä kognitiivis-instrumentaaliselle, teknokrattiselle perinteelle. Se lienee tarkoituskin, mutta on vaikea nähdä mitä lisäarvoa se tuo kenenkään elämälle. Voittaminen väittelyssä on tietysti kivaa mutta jos voitto perustuu konsolidoidun median hedelmänä pidettävään joukkovoimaan, niin voitto on merkityksetön. Vain raamatussa daavid veti pidemmän korren.

Toimituksen poiminnat