*

AnttiKukkonen

Juha Sipilän puhe eli kaksi tarinaa päämister(e)istä

Toki olemme nähneet esikuvan Sipilän eiliselle puheelle. [1] Esikuva ei kuitenkaan ollut presidentti Urho Kekkonen – vaikka kekkoslaisiin äänenkaikuihin välillä pyrittiin. Tämän sijasta näimme suoraa apinointia valtionvarainministeri Iiro Viinasen puheista 1990-luvun laman alussa. Sipilä ”viinasteli” pyrkivänsä lähes käsi Raamatulla leikkauksien oikeudenmukaisuutteen ymmärtämättä, mitä tuolloisen laman syvä ”oikeudenmukaisuus” edusti: pienvelallisten ja -yrittäjien turmiota ja ahneudessa piehtaroivien liikepankkien ”bailoutteja”.

Aloittakaamme kuitenkin aivan puheen alusta. Pääministeri istuu Kesärannassa näyttäytyen ja käyttäytyen kuin Minnesotan osavaltion pienen suomalalaistaustaisen kaupungin protestanttinen tv-pastori. Pääministeri ei ymmärrä, että taustana toimiva Kesärannan terassi jo sinänsä luo mielikuvia suomenruotsalaisen suurkauppias- ja/tai aatelissuvun jatketusta kesälomasta (jonka suhteen toki toisaalta tv-pastorin imago on vieras). Eteemme astuu mies, joka ei ainoastaan puhu teleprompteriin, vaan näyttää siltä, että puhuu teleprompteriin (varmaan lajissaan maailmanennätys).

Tv-pastorimme alkaa saarnaamaan pakolaisasiasta tai modernia kieltä käyttääkseni: kertomaan kansalle omista arvoistaan. Arvoihin vetoavan ytimen muodostavat, kuten olettaa saattaa, teot, eivät sanat. Nyt ei puhu se Sipilä, joka leikkaa, vaan se Sipilä, joka luovutti kotinsa pakolaisille. Kuluttajatutkimuksia oli taustaryhmä tehnyt, sillä tämä on ainoa kohta, jossa Sipilä kehottaa kansalaisia vapaaehtoisuuteen konkreettisessa asiassa: tee kuten minä!

Vasta oman hännän noston ja pakolaissaarnan jälkeen tulee taloudellinen pommi. Toki kaikille meille oli jo ennalta selvää Sipilän strategia: esittää maan tilanne siinä valossa, että hallituksen kannattama politiikka seuraa kuin itsestään. Koska puhuja esitti madonlukuja, ei maalannut ruusuja, katsojalta jäi huomaamatta, että kuvaus on puhujan valitsema. Ei, en ole sinänsä eri mieltä siitä, että taloudellinen tilanne on kehno, vaan siitä, että kuulija halvaannutetaan, tunteita manipuloimalla vedetään mukaan ”tilanteeseen” siten, että kyky rationaaliseen päätöksentekoon hämärtyy. 

Tutkikaamme tarkemmin Sipilän ylläkuvattua menettelytapaa. Talouspolitiikan eräs suurimmista hämäyksistä on esittää julkinen talous mummon rahapussin kaltaisena. Jos menee huonosti, on säästettävä, vaikka lapsikin tietää, että laskukaudella talous saattaa vaatia myös valtion elvyttäviä toimenpiteitä; asia, josta ei puhuttu mitään. 

Sipilän tavoitteena on siis luoda kuvaus valtiontalouden tilanteesta siten, että kukin kansalainen voi ajatella asiaa mummon (tai oman rahapussin) näkökulmasta.  Miten tämä toteutettiin? Sipilän valinta oli sen esiintuominen, kuinka paljon Suomi velkaantuu tunnissa: miljoona euroa. Mieleemme tulee, jos ei oma talous, niin ainakin hyvän perhetaustan omaava peluri Dostojevskin romaanista, jota kautta voimme kuvitella läheisten tuskan, kun ruletti vaatii ruplia. Lähtökohta velka/tunti ei luonut mielekkäitä aseita oleelliseen vertailuun, vaikkapa Suomen valtion velan (absoluuttiseen ja suhteelliseen) vertailuun muihin EU-maihin. Ei, oleellista oli vertailu siten, että kuulija hahmottaa valtion velan ikään kuin rikkaan sukulaisensa (jonka saattaa periä) velkana. Vertailun vuoksi: Suomen valtion budjetti on nykyään n. 50 000 000 000 euroa eli 50 000 miljoonaa euroa.

Sipilän ”arvopuhe” tekikin juuri tässä kohtaa mielenkiintoisen entréen, sillä pääministerin ”onelinerin” mukaan on selvää kaikille, että velaksi ei ole hyvä elää. Sanomattakin on selvää, tämä ”oneliner” ei kerro mitään siitä, kannattaako velkaelvytystä harjoittaa tässä taloudellisessa tilanteessa. Sipilä siis rinnasti kilpailevan talouspolitiikan kannattajat (joihin kuuluu mm. talouden nobelisteja, kuten Paul Krugman) vaimonsa vekseleitä hevoskauppaan sijoittaviin. 

Ehkä tässä vaiheessa kuitenkin lyhyesti palaamme puheen alkuun eli tv-pappimme sekulärisoituun saarnaan Pohjanmaan körttiläisillassa, jossa ”isäntä” tarttuu mikkiin. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että pakolaisteemassa oli kyseessä vain ”intro”, jonka jälkeen vasta siirrytään varsinaiseen asiaan eli puhutellaan kanssakansalaisia, medbörjare, tulevista vaikeista ajoista, joita illustroi miljoonan euron lisääntyvä velka tunnissa.

Sipilän pontti on selvä: kaikkien kansalaisten intressejä ja elämänkohtaloita katsotaan puheen varsinaisen teeman alettua tunneittain katoavien miljoonien perspektiivistä, ainoastaan turvapaikanhakijat jätetään tämän näkökulman ulkopuolelle, joista meitä ”arvopuhutellaan”. (Sipilä ei mainitse edes sanallakaan pakolaisongelman tärkeintä syytä, läntisen ”arvoyhteisön” päätöstä pommittaa Libyan kaltaisia valtioita kivikaudelle. Arvojohtajuutta tuodaan sen sijaan esille  ”kodinluovutuksien” kautta). Olkoon kukin turvapaikanhakijoista mitä mieltä tahansa (ja mielipiteitä totisesti on monia), veto oli törkeydessään ällistyttävä. Muistammehan, ketä Sipilä, ennen kuin itse kertomansa mukaan teki ehkä kipeimmän päätöksen, ajatteli: julkisen alan työtekijää, jonka katoavien sunnuntailisien, jne. myötä lasten elatuskyky heikkenee. Sipilä toi esimerkin esiin korjatakseen väitteen, etteikö kyseinen hätä olisi alisteinen vientikilpailukyvylle. Siinä missä pakolaisten auttaminen on arvovalinta, ratkaisee kansalaisen tilanteen, olkoon se millainen tahansa, vain ja ainoastaan V-I-E-N-T-I-K-I-L-P-A-I-L-U-K-Y-K-Y.

Mikä siis on mielekäs kokonaisanalyysi Sipilän puheesta? Jaan analyysin aikaani seuraten kahden nasevan ameriikankielisen otsikon alle:

1) Sipilä selected vs.
2) Sipilä elected

1)  Jokaiselle ajattelevalle ihmiselle oli varsin selvää jo ennen 2015 kevään vaaleja, että kurjistuspolitiikka, ”austeriteetti”, joka Kreikassa näyttää kaikkein rumimmat kasvonsa, tullaan myös meillä jatkamaan, jos ei muuten, niin ainakin välttääksemme Kreikan kohtalon; tässä homeopatiaa kerrakseen. Jokaiselle oli samalla tavalla yhä edelleen varsin selvää, että keulakuva tälle joka tapauksessa jatkettavalle politiikalle ei voi enää olla Alexander Stubb, joka on sekoitus Stockmann-suvun vähäjärkistä vesaa (jolle kuitenkin kuuluu hoitaa hyvä duuni, jottei häpäise sukua, muttei kuitenkaan pääse tuhoamaan mitään tärkeää, ergo: politiikka) ja brittiläisen yläluokan kulttuurin perseennuolijaa, joka itsekin tietää, ettei jo tyylitajunsa puutteellisuuden takia koskaan saisi jäsenyyttä itsestään ylpeään brittiläiseen klubiin, jonka näkökulmasta Stubb haisee lehmänpaskalta. (Anteeksi vulgääri vertaus: käytin kieltä kuitenkin edellä lähes kirjaimellisesti.)

USA:ssa Bushin filsin sikailujen jälkeen maan presidenttejä selektoiva eliitti janosi ja vaati entistä suurempaa häikäilemättömyyttä politiikassa Wall Streetin ”bailoutteineen” ja Pakistanin ”droneineen”. Keulakuvaa näille Bushiakin suuremmille rikoksille ja petoksille haettiin ”korruptoitumattomista”  kasvoista ja näennäisesti erilaisista ”arvoista”:  tuloksena Obama. Meillä taasen Stubb vaihtui Sipilään, jonka tehtäväksi annettiin saman politiikan jatkaminen, toisin asein.

Ja millaisin?

2) Jumalan Pyhää vihaa hönkivänä saarnamiehenä, joka kostaa kansalle, joka ei hyväksynyt Sipilän ikiomaa fiktionaalista abrakadabraa, nykypäivään keinotekoisesti istutettua 1600-luvun yhteiskuntafilosofian käsitehirviötä: yhteiskuntasopimusta. Yhteiskuntasopimus, jonka läpiviennille ei ollut tarjolla minkäänlaista laillisesti määriteltyä menettelyä, kuten on vaikka kansalaisaloitteiden kohdalla, jotka normaalisti toki hautautuvat valiokuntin. Kansa maksaa siitä, ettei suosiolla toteuttanut Sipilän kummallista käsitehirviötä, joka sisällöstä tai läpivientitavoista samaisella kansalla ollut mitään käsitystä.

Eittämättä yksi asia kävi puheesta selväksi. Sipilä sai oman ymmärryksensä mukaan yhteiskuntasopimuksen ajettavakseen korkeammalta, transcendentilta taholta, tuttavallisemmin Jumalalta. Yhteiskuntasopimuksesta kieltäytyvä Suomen kansa näyttäytyi Sipilälle puheessa hieman Sodoman ja Gomorran tavoin hekumassa piehtaroivana. Kansa ei hylännyt vain Sipilää, vaan Sipilän johdattajan, jonka ansiosta johtajamme näki yhteiskuntasopimuksen Mooseksen tauluina autiomaassa, jotka Suomen kansa, toisin kuin Siionin kansa, hylkäsi. Tästä johtajamme nyt meitä rankaisee.

En pysty edes kuvittelemaan, kuka selektoidaan johtajaksemme tämän pohjanoteerauksen jälkeen. Tänään täytän 40, olen siis jo jonkin verran nähnyt, mutta toivottavasti tällaista ei enää koskaan.

 

Viitteet: 

 

[1] YLE: Pääministerin puhe, http://areena.yle.fi/1-3026739

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Tänään täytät 40 ja uskot edelleen velkaelvytykseen ?

Käyttäjän karifa kuva
Kari Fagerström

Erinomainen kirjoitus, vielä kun pelotellaan ihmisiä velalla ja unohdetaan kokonaan sen vastapaino omaisuus saadaan ajattelemattomat ihmiset täyteen kimaan velalla elämisen vaarasta. Valitettavasti koko rahajärjestelmä on velkaperustainen ja koska meidän viisaat päättäjät aikoinaan vapaaehtoisesti luovuttivat tämän vallan Frankfurtiin jää ainoaksi keinoksi juurikin tällainen tunteisiin vetoava teatterimonologi. Sitä saa todella sitä mitä tilaa...

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Jep Karl, asia on juuri noin. Järkevän talouspolitiikan suunnittelussa kysymys rahan luonnissa on kaiken alfa ja omega.

Toimituksen poiminnat