*

AnttiKukkonen

Turvapaikanhakijoiden leiri ja läheisetiikan perversio

Kirjoitus julkaistu alun perin Vastavalkea-verkkojulkaisussa: https://vastavalkea.fi/2017/03/15/turvapaikanhakijoiden-leiri-ja-laheisetiikan-perversio/

Vierailtuani ensin Kiasman edessä ja sittemmin Rautatientorilla haastattelemassa mieltään osoittavia irakilaisia törmäsin toistamiseen seuraavanlaiseen argumentaatioon: ”we cannot go back to Iraq, because of x” (”emme voi palata Irakiin, koska x”), x:n ollessa jokin henkilökohtaiseen turvallisuuteen kohdistuva uhka, joka Suomen lain(kin) mukaan periaatteessa oikeuttaa turvapaikkaan.

Käytin tilanteessa Jumalan minulle suomaa oikeutta epäillä mitä suurimmin näitä tarinoita. Tämän varaan en kuitenkaan rakenna kirjoitustani. Katson, että jos joku ihminen kokee Irakissa joutuvansa turvapaikkaan oikeuttavan kohtelun armoille, 1) hänellä on sinänsä pätevä subjektiivinen peruste olla poistumatta Suomesta kotimaahansa (vaikkakaan ei toki subjektiivista oikeutta juridiikan tarkoittamassa mielessä). Siitä, että irakilaisella on pätevä subjektiivinen peruste olla poistumatta täältä, ei kuitenkaan seuraa, että 2) Suomen kansalaisella olisi subjektiivinen tai objektiivinen peruste ryhtyä laitonta maassapysymistä edesauttaviin toimenpiteisiin. 1:stä ei seuraa 2 millään tavalla, vaikka sinänsä hyväksyisimme turvapaikanhakijan lakia kunnioittamattoman päätöksen, koska 1.

Se, mitä me suomalaiset voimme ja mitä meidän tulee tehdä, on joko lain muuttaminen valitsemiemme edustajien välityksellä (mikäli tämä koetaan tarpeelliseksi) ja/tai sen varmistaminen, että eduskunnan säätämää lakia tulkitaan mahdollisimman suurella asiantuntemuksella niin maahanmuuttovirasto Migrissä kuin hallinto-oikeuksissa. Onko osoitettu, että näin ei tapahtuisi? Onko osoitettu, että Migri ja hallinto-oikeudet tulkitsevat lakia väärin — erotuksena kunkin subjektiivisesta kannasta koskien sitä, kenellä on moraalinen oikeus oleskella missäkin? Seuraako irakilaisen tarinasta, jossa sinänsä kerrotaan henkilökohtaisesta vakavasta vainosta, että asiaan sillä huolellisuudella perehtynyt Migri, johon kansalainen ei lyhyen keskustelun pohjalta kykene, on tehnyt väärän päätöksen? Tulisiko tuomioistumien riippumattomuus lopettaa, kun irakilaisten saamat päätökset eivät tyydytä omia emotionaalisia tarpeita? Loppuko vallan kolmijaolle?

Jokainen ymmärtää tai jokaisen ainakin tulisi ymmärtää, ettei irakilaisen kertomus Rautatientorilla henkilökohtaisesta vainosta muodosta kansalaiselle rationaalista perustetta uskoa, että Migri ja hallinto-oikeudet ovat tehneet työnsä väärin, huolimattomasti ja laittomasti, täysin riippumatta siitä, kuinka uskottavalta tarina henkilökohtaisesti tuntuu tai kuinka monista turvapaikkapäätöksistä luetaan asiayhteydestä irrotettuja pätkiä teattereissa ja luterilaisissa kirkoissa. (Teattereiden ja kirkkojen tavasta lukea [vain] otteita turvapaikkapäätöksistä tulee hieman mieleeni MV-lehden lukijoiden kontekstista irrotellut Koraanin tulkinnat.) Näin olisi vain silloin, jos uskoisimme, että Migri on jättänyt nämä väitteet tutkimatta. Itse en ole törmännyt yhteenkään seikkaan, joka tähän viittaisi.

Tässä unohtuu kuitenkin eräs oleellinen asia. Tilanne on moraalifilosofisesti täysin eri silloin, jos tuntee henkilökohtaisesti jonkun ihmisen. Tällöin hänen subjektiivinen käsityksensä itseensä kohdistuvasta uhasta (mikäli perusteet hyväksyy) luo erilaisen tilanteen, ei välttämättä teorian tasolla, vaan sanokaamme ainakin arkipäiväisen ihmistuntemuksen tasolla. Näin me ihmiset toimimme ja ajattelemme, ou quelque chose dans ce genre.

Tämän ovat kiistatta Rautatientorilla pörräävät ”suvakit” huomanneet, sillä cri de guerre kuuluu: tulkaa tutustumaan, niin ette voi enää olla eri mieltä laillisen ja lainvoimaisen maastapoistumiskäskyn vääryydestä!


Ei ole vaikea nähdä, miten ”läheisetiikka” on tässä banalisoitu ja vulgärisoitu taivasta hipovalla tavalla. Niinkö tulisi olla, että jokaisella kansalaisella on eräänlainen kummi-irakilainen, jonka laitonta maassaoloa asettuu tukemaan läheisetiikan nimissä — siinä missä laki koskekoon muiden kummi-irakilaisia, joita ei voi samalla tavalla tuntea? (Rajansa kai henkilökohtaisten ystävien määrälläkin.) Tällaisessa menettelyssä — tulkaa tutustumaan, niin muutatte mieltänne! — on itse asiassa kyse läheisetiikan perversiosta, omien emootioiden manipulaatiosta, jonka avulla pyritään vaientamaan oma järki muistamatta, että Yhdistyneet kansakunnatkin kehottavat tarkastelemaan asioita järjen ja omantunnon valossa, ei järjen tai omantunnon valossa.

Juuri tässä moraalisen ajattelun suossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko on mennyt harkinnassaan pahasti metsään. Kirkko ei suostu näkemään tai tunnistamaan turvapaikkaongelmassa kansalaisten ja turvapaikanhakijoiden väistämättömiä näkökulmaeroja. Tällä en tarkoita ensi sijassa keskustelua siitä, miten niukkoja resursseja jaetaan vaikkapa terveydenhuollossa, vaan ymmärtämystä siitä, miten oikeusvaltion säilymisestä huolestunut kansalainen näkee asian vääjäämättä eri perspektiivistä kuin läheisetiikan puitteissa ”inhimillisyyttä” kummi-irakilaiselleen janoava ”läheinen”.


Läheisetiikka puffaa symmetrisenä kohtaamisena jotain, mikä on luonteeltaan epäsymmetristä. Symmetriaa on se, että ajatellaan turvapaikanhakijan tarinan velvoittavan itseä, vaikka näin ei ole, jos näkökulma on kansalaisen. Läheisetiikka tuhoaa roolit; tämä on sen symmetrisoiva vaikutus. Ennakko-oletus läheisetiikassa on kuitenkin henkilökohtainen tunteminen, se, että ollaan ”läheisyyden sisällä”. Vasta tämä tunteminen luo linkin turvapaikanhakijan 1) subjektiivisen toimintaperusteen ja 2) kansalaista velvoittavan ajattelun välille. Kirkko masinoi jonkinlaista virtuaalista läheisetiikkaa, joka ainoastaan sumentaa näkökulmia. Toisella tavalla ilmaisten kirkko instrumentalisoi, välineellistää, läheisetiikan: tule tutustumaan, jotta muutat kantasi. Läheisyys on kuitenkin luonteeltaan jotain, joka kavahtaa välineellistämistä. Tätä eivät turvapaikanhakija-pastorit ole mielestäni oikein ymmärtäneet.

On päivänselvää, että moraalisen keskustelun avainta ei tule löytymään läheisetiikasta, vaikka tämä kuinka näyttäisi kirkon tulkitseman kristillisen etiikan näkökulmasta oikealta ratkaisulta. Juuri tämän takia kirkon kellariin piiloteltavat irakilaiset eivät kerro niinkään välittämisestä läheisetiikan merkityksessä, vaan puutteellisesta kyvystä moraaliseen pohdintaan, joka modernissa maailmassa edellyttää tietoisuutta katsantokantojen ristiriitaisuudesta ja kykyä luovia tässä todellisuudessa.

Lyhyesti sanottuna turvapaikanhakijoiden piilottelu edustaa banaalin läheisetiikan puitteissa moraalista imperialismia, monimutkaisen ongelmavyyhdin alistamaista asiaa hyvin vajavaisesti purkavan moraalisen näkökulman alaisuuteen. Tässä ei ole mitään tuettavaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta!

Jos on vähänkään kokemusta ihmisten välisten näkemyserojen ja erimielisyyksien luonteesta, huomaa hyvin pian, että vain yhden osapuolen kuunteleminen vääristää omia käsityksiä ja asenteita ja antaa harhaisen käsityksen tilanteesta. Turvapaikka-asioissa viranomaisia sitoo salassapitovelvollisuus, joten he eivät saa julkistaa niitä tiedossaan olevia seikkoja, joita asianosainen omien intressiensä vuoksi jättää tietoisesti kertomatta.

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Kuultavalla on itsekriminointisuoja ja viranomaisella salassapitovelvollisuus. Eipä siinä paljoa käteen jää.

Jaakko Häkkinen

"Jokainen ymmärtää tai jokaisen ainakin tulisi ymmärtää, ettei irakilaisen kertomus Rautatientorilla henkilökohtaisesta vainosta muodosta kansalaiselle rationaalista perustetta uskoa, että Migri ja hallinto-oikeudet ovat tehneet työnsä väärin, huolimattomasti ja laittomasti, täysin riippumatta siitä, kuinka uskottavalta tarina henkilökohtaisesti tuntuu tai kuinka monista turvapaikkapäätöksistä luetaan asiayhteydestä irrotettuja pätkiä teattereissa ja luterilaisissa kirkoissa."

Nimenomaan. Mutta tiettyyn ideologiaan kuuluu "hankittu tyhmyys" eli sinisilmäinen hyväuskoisuus, jossa ei saa kyseenalaistaa mitään, mitä turvapaikanhakija sanoo. Kumma kaksoisstandardi, kun kuitenkin suomalaisten rehellisyyttä kyseenalaistetaan. Haiskahtaa rasismilta.

Käyttäjän ArvoPelttari kuva
Arvo Pelttari

Kirjoittaja haluaa esiintyä laillisuusmiehenä, millä on käsitteenä Suomessa puolellaan maineikas perintö. Niinpä en ihmettele, miksi vedota tähän. Toisesta näkökulmasta katsoen se on kuitenkin käsien pesemistä etiikasta ja kuivaamista lakikirjan ahtaasti tulkittuihin sivuihin.

Lain soveltaminen Migrissä antaa kirjoittajalle oikeuden olla tekemättä mitään. Kun laki ja sen tulkinta miellyttää, vedotaan kiivaasti suomalaisten auktoriteettiuskoon. Pulinat pois!
Toiselta puolen katsoen kyseessä on klassinen tilanne väkivallattomaan vastarintaan velvoittavasta tilanteesta. Tilanne täyttää lähes kaikki vaikkapa Terho Pursiaisen ehdot kansalaistottelemattomuuden peruskivistä. Kirkon näkökulmasta konstellaatio putoaa diakonian (autetaan niitä, joilla hätä on suurin ja kukaan muu ei auta) syliin puhtaammin kuin oikeastaan mikään muu asia Suomessa huomioiden asioiden mittakaava ja kiireellisyys.

Kirjoittaja syyllistää taitavin retorisin kikoin suvakkeja läheisetiikkamanipulaatiosta. Tuntekoon jokainen irakilaistarinoiden äärellä kyynelehtinyt nyt paitsi piston sydämessään myös nenässään vedon. Pidän jatkossa kriittisen etäisyyden; vaikka käynkin paikalla, kuoreni kestää. Turvallisempaa on toki pitää hajurakoa vastakin, ettei vahinkoa pääse tapahtumaan.

Robotit vanhustenhoidossa, sosiaaliturvan alasajo, hippien pamputtaminen, pakolaisten poispotkiminen - ei ihme, että tunnekylmyys nähdään voimavarana ja hyveenä laillisuusmiesten marssiessa leikkauspolitiikan takaajina.

Toimituksen poiminnat