*

AnttiKukkonen

"Antirasismi" ja rasismin helppous - ajatuksia Pekka Mykkäsen kommentista

Helsingin Sanomain Pekka Mykkänen julkaisi 21.3.2016 sosiaalisessa mediassa aikanaan suurta huomiota saavuttaneen kolumnin Herätkää poliittiset päättäjät – Suomi on sairastunut, ja taudin nimi on avoin rasismi.[1]  Mykkänen tarjoilee lukijalle litanian sinänsä tuomittavia rasistisia tilanteita ja kohtaamisia, jotka saattavat olla todellisia tai sitten ei. Riidattomana pidän, että ainakin osa perustuu tositapahtumiin. Tosin siitä surullisenkuuluisasta tapauksesta, että
a) Valtteri jätettiin bussipysäkille ja että
b) Valtteri on musta ei totisesti seuraa,
että a, koska b. Tämä korrelaatio ei edes hämäävästi näytä syy-seuraus -suhteelta, kuten monasti on korrelaatioiden laita. Mykkäsen tarinoihin on siis syytä suhtautua varauksella, vaikka niistä toki on julkisuudessa jauhettu.

Kuitenkin, Mykkänen olisi halutessaan voinut tehostaa argumenttiaan ihan oikeilla tieteellisillä tutkimuksilla rasismin määrästä ja oletetusta kasvusta maassamme. Tällaisiakin on tehty. Selvää myös on, että vasta saavutettuamme tieteellisesti validin kuvan rasismin yhteiskunnallisesta luonteesta, levinneisyydestä ja syistä, voimme rationaalisella tasolla pohtia tehokkaita ehkäiseviä toimenpiteitä. Mitään tällaista hän ei kuitenkaan esitä. Tämä ei yksinkertaisesti kiinnosta Mykkästä. Sen sijaan hän kertoo ... niin mitä? Tosiasioiden tasolla Mykkänen esittelee litanian surullisenkuuluisia yksittäistapauksia.

Tässä vaiheessa tiedän oikein hyvin, mitä päässänne pyörii. Eihän nämä nyt ole yksittäistapauksia, koska... Tästä pääsemme ideologiseen tasoon. Ideologisella tasolla se on yksittäistapaus, kun al-Montathar Mahdi Basita al-Mehsen raa'asti tappaa vanhuksen Helsingin Puotilassa tai kaksi irakilaista turvapaikanhakijaa kiduttavat ja ryöstömurhaavat suomalaismiehen Otanmäessä. Mykkäsen litania koostuu kuitenkin tosiasiassa täsmälleen samassa merkityksessä yksittäistapauksista.

Ehkä ero on siinä, että rasistisilla yksittäistapauksillaan Mykkänen puhuttelee meitä: me suomalaiset kannamme ristiä kaikista näistä (todellisista tai fiktiivisistä) rasistisista yksittäistapauksista, koska olemme jollain tavalla ”orgaaninen” ryhmä (ainakin osittain) yhteisine historioinemme ja kulttuureinemme. Olemme vastuussa toisistamme, siinä missä Suomessa majaileva (kuka tahansa) turvapaikanhakija ei ole vastuussa al-Montathar Mahdi Basita al-Mehsenin toiminnasta.

Korostettakoon: minä en ajattele näin, mutta jollain tavalla voisin ymmärtää tämänkin kannan. Se on jollain tavalla mielekäs, vaikkei olisi tosi.

Tämä tulkinta kuitenkin epäonnistuu, koska Mykkäsen pointtina on jakaa kansa mitä jyrkimmin kahtia: hyviin ja pahoihin:

”Suomen kansa koostuu esimerkiksi nykyisiä turvapaikanhakijoita kodeissaan majoittavista hyväntekijöistä, SPR:n vapaaehtoisista, järkyttäviä asioita kokeneita pakolaisia auttavista mielenterveyden ammattilaisista, ihmisoikeusjuristeista, avustusjärjestöjen kuukausilahjoittajista ja monista muista hyvää haluavista ja tarkoittavista suomalaisista.

Mutta samaan aikaan toisaalla: näitä höperöitä [rasistisia] mummoja [jotka kutsuvat Umayya Abu-Hannan tytärtä neekeriksi] on ilmaantunut joka kadunvarteen ja internet pullolleen.”

Mykkäsen puheenvuoro liittyy käsityskantaan, jossa rasismiin on laajennetusti syyllinen rasistisen huutelijan ohella jokainen, joka ei näe ja taistele joka kulman takana (oletetusti) piilevää rasismia vastaan Mykkäsen tai blogisti ”Uuninpankkopojan” entusiasmilla ja tätä kautta hyväksyy rasismin. Itse huutelijoiden ohella, saamme lukea, ongelmana on ”hallituspuolue, jonka johtajilla tuntuu olevan toistuvasti ongelmia ottaa selvä pesäero oman puolueen poliitikkojen ihmisarvoa kyseenalaistaviin ja pilkkaaviin sanomisiin ja kirjoittamisiin” sekä ”hallitus, pääministeri ja presidentti, jotka voisivat tahoillaan päättää, että maatamme vaivaa muukin kuin rakenteellinen talousongelma”.

Tässä vaiheessa Mykkäsen teksti muuttuu vetoavaksi. Rasistiset huutelijat hahmottuvat paholaisen tavoittamana ryhmänä, jotka ovat ”yksittäistapausten retoriikan” tavoittamattomissa.  Entä me muut? Nyt ei enää riitä, ettet toimi väärin. Nyt sinun on liityttävä hurskaisiin sotajoukkoihin, jotka käyvät ideologista sotaa totuuden ja hyvyyden puolesta, muuten saat jättää hyvästi vanhurskautuksen toiveelle.

Uskoakseni me tolkun aatteen kannattajat, tolkkulaiset olemme juuri heitä, joille Mykkänen kiukuissaan ja kiihkomielisesti sylkee yksittäistapauksiaan. Kuten sanottu, aidot rasistit kun ovat jo ”ihmisyyden” ulkopuolella, kun taas pyhää vihaa pursuavat ”antirasistit” eivät tarvinne Mykkäsen yksittäistapauksia, sillä taivaspaikka on jo muutenkin taattu. Mykkäsen tolkkulaisille – niin poliitikoille kuin muille kansalaisille – suunnatut yksittäistapaukset ovat kuin Jeesuksen katse kohti Pietaria tämän kolmasti kiellettyä rabbinsa ennen kukon laulua. Katso: sinä olet tähän syyllinen. Missä sinä olit, kun Umayya Abu-Hannan tytärtä kutsuttiin rasistiksi? Miksi vain katsoit vierestä liittymättä antirasistien taivaallisiin sotajoukkoihin, kun kutsu kävi?

Omituista Mykkäsen tekstissä on kuitenkin yhtäältä rasististen huutelijoiden monella tapaa kiistatta oikeutettu marginalisointi (mitä siis tulee ihmisiin, jotka kutsuvat pikkutyttöjä vihaa pursuen neekereiksi). Toisaalta Mykkänen näkee rasismin kulovalkean tavoin laajenevana ilmiönä, hieman ruttotartunnan kaltaisena, joka manikealaista asennetta perustelee. Jos et liity hyveellisten sotajoukkoihin, olet vaarassa saada tartunnan, ellet ole sitä jo saanut.

Kysymys kuuluukin: miten voi maalata noin vastenmieliseen (ja korostan: monella tapaa oikeutettuun) sävyyn rasistisen huutelijan maailmaa ja samalla pelätä sen laajenevan, karkaavan hallinnasta. Yhtäältä pelon taustalla on vieraannuttaminen. Mykkänen ei enää kysy, kuten vielä muutamia vuosia sitten kysyttiin: mikä meihin suomalaisiin on mennyt. Mykkänen kysyy: mikä niihin suomalaisiin on mennyt.  Hinta, jonka moraalisesta ylemmyydentunnosta saa maksaa, on haluttomuuden kautta saavutettu kyvyttömyys ymmärtää toisten ihmisten vaikuttimia.

On syytä huomata, että mitään mekanismia Mykkänen ei erittele rasismin oletetun lisääntymisen taustalla. Ilmiön hän näkee jonain niin absoluuttisen pahana, että jo pelkkä selittäminen tekisi siitä jollain tavalla ymmärrettävän; asia, jota halutaan välttää. Juuri koska kaikessa inhimillisen toiminnan selittämisessä on väistämättä ripaus ymmärtämistä, Mykkänen ei halua astua tälle pelottavalle alueelle. Tämän sijasta hän sylkee ilmoille yksittäistapauksiaan.

Itse asiassa olen Mykkäsen kanssa samaa mieltä siitä, että rasistiseen ajattelutapaan tarttuminen on käynyt helpommaksi viime vuosina. Tämä johtuu siitä, miten antirasismiin kytkeytyy poliittisen korrektiuden oppi kaikkein ahdasmielisimmässä muodossaan. (En siis väitä, että tilastollisesti rasismi olisi lisääntynyt. Näin voi olla tai sitten ei ole. Erittelen alla, miksi se on helpompaa.) Poliittisen korrektiuden tuhovoima on siinä, että siihen ”sairastuneet” ihmiset eivät enää kykene kohtaamaan toista ihmistä, olkoon hänen ihonvärinsä mikä tahansa, suoraan ilman isonveljen tai -siskon näkymätöntä, ”orwellilaista”, läsnäoloa. On mahdotonta määritellä, miten toisista voi puhua määrittelemättä samalla, miten heistä voi ajatella.  

Lähes jokaisen luonnostaan tavoittelema vapauden kokemus syntyy yhtäältä kiihkoilevasta asenteesta, joka tuo tietoisuuden, varmuuden, siitä, ettei ole poliittisesti korrektin kielipoliisin erityistarkkailun alla vaan tarkkailun yllä, suuntaamassa tarkkailevaa katsetta alaspäin. ”Antirasistista” kiihkoa selittää siis se, että ihminen on mieluummin valvoja kuin valvottu. Kiihkeys viestii: minua ei tarvitse valvoa, en tule käyttämään vääriä käsitteitä edes unissani, olen ennemminkin niitä, jotka valvovat rahvaan rasistista tai ”rasistista” puhetta.

Toinen mahdollisuus on irtisanoutua koko kulttuurista ja mennä metsään huutamaan niin kovalla äänellä kuin kurkusta lähtee: N-E-E-K-E-R-I!!!, vaikka tätä ei toivottavasti huuda kenellekään ihmiselle. Tämä tuottaa valtavan vapautumisen tunteen; tunteen siitä, että on omien ajatustensa herra, vaikka samaan aikaan olisi tietoinen niiden moraalisesti epäilyttävästä luonteesta. Mieluummin vapaa kuin poliittisesti korrekti oikeauskoinen, sanoo rasismia kohti seilaava kansalainen tässä tilanteessa itselleen, jolta, nota bene, sinänsä puuttuu täysin orgaanisia tunteita ja asenteita, jotka rasismia tuottavat.

Surkein tilanne inhimillisen vapauden suhteen on siis niillä, jotka ovat pysyvästi tai puolpysyvästi ”tarkkailuluokalla”. He kuuluvat niihin, joiden käytöstä poliittisessa korrektiudessa edistyneempi jatkuvasti valvoo. Tällaisessa roolissa ei kukaan halua olla, mikä oleellisesti selittää kulttuurin jakautumista kahteen ryhmään ja tuottaa juuri sitä, mitä Mykkänen ja ”Uuninpankkopoika” pelkäävät: rasistisen puheen normalisoitumista.

Mikä siis avuksi? Vastaukseni on: tarkka, analyyttinen kieli ja kokemusperäisesti tarkka puhetapa. Kun puhutaan rasisteista, älkäämme kuohkatko yksittäistapauksista tilanteessa, jossa jokainen näkee, että ne vain edustavat, paljastavat maailmaa, jossa oletuksen mukaan melkein mikä tahansa on rasismia, puhumattakaan melkein mistä tahansa sanasta. Mitä jyrkemmän tuomion toisesta ihmisestä esittää – ja eikö rasistiksi leimaaminen ole juuri tätä – hyviin tapoihin kuuluu, että sitä tarkemmin ja huolellisemmin operatiiviset käsitteet määrittelee ja niiden sovellusalan rajaa, aivan samalla tavalla kuin oikeusistuin harkitsee pidempään näyttöä murhassa kuin karkkien väärässä punninnassa. Nyt ”rasismikeskustelussa” menetellään juuri päinvastoin, josta Mykkäsen yksittäistapaukset ovat vain esimerkki. Tämä meidän tulee lopettaa. Heti.


​Viitteet


​[1]. Mykkänen, Pekka: Herätkää poliittiset päättäjät – Suomi on sairastunut, ja taudin nimi on avoin rasismi, http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002892497.html?share=5e0a56081174711a8cc63c989034ff7a

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän NikoSillanp kuva
Niko Sillanpää

Tuo Mykkäsen moraaliposeeraushan täytti juuri vuoden. Mikä taho sitä nyt uudestaan somessa levityttää?

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Kas, näinkö oli, itse törmäsin siihen juuri, joten en katsonut edes vuosilukua. Kiitän siis havainnosta. Teemojensa osalta kirjoitus ei liene kuitenkaan vanhentunut.

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Muutin tarinan alkua tältä pohjalta hieman. Kiitos avusta Niko! Hämäävää oli julkaisuajankohta, maaliskuun loppupuoli, joka sai uskomaan, että kyse on tuoreesta paprusta

Käyttäjän HeikkiJokinen kuva
Heikki Jokinen

Mykkäsen teksti oli terävää ja riittävän analyyttista lehtiartikkeliksi. Hurjaa siinä on se, että se vuosi ilmestymisensä jälkeen on suorastaan profetiaalisen ajankohtainen.

Käyttäjän AnttiKukkonen kuva
Antti Kukkonen

Miten se aikanaan sanottiin: toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Hieman hämäräksi silti jää, mikä Mykkäsen tavassa esittää yksittäistapauksia ja päätellä niistä kansakunnan yleinen tila, edustaa analyyttisyyttä (vaikka vain lehtiartikkelissa). Eikö meille ole kovin opetettu ja terästetty, että yksittäistapaukset ovat VAIN yksittäistapauksia? Eli voitko hieman täsmentää, missä näet Mykkäsen analyyttisen kontribuution piilevän?

Käyttäjän MarkkuTurpeinen kuva
Markku Turpeinen

Kirjoituksesi herätti minussa mielenkiintoisen asiayhteyden. Lähdetään vaikka sanonnasta: "Kauneus on katsojan silmässä". Jatketaan lasten kasvatukseen. Lapsen käyttäytymiseen vastataan ja kasvatuskeinot valitaan sen perusteella, miten aikuinen käyttäytymisen tulkitsee. Ja tulkinta riippuu paljon aikuisen omista kokemuksista ja maailmankatsomuksesta. Lapsen käyttäytyminen voidaan nähdä "pahuutena, ilkeytenä", jolloin siihen vastataan lisäämällä kuria. Tai sitten käyttäytyminen voidaan nähdä "sairautena, vikana", johon tietenkään kuri ei auta, vaan lapselle pitää saada hoitoa, lääkettä tai terapiaa. Tai käyttäytyminen nähdään lapsen heikkoutena ja osaamattomuutena, johon ei tepsi kuri eikä hoito, vaan lapsi tarvitsee opetusta ja ohjausta.
Tuli vaan mieleeni, että maailman mykkästen halu jakaa jotkut teot yksittäistapauksiksi ja jotkut teot merkeiksi yhteiskunnan yleisiksi trendeiksi, riippuu enemmän siitä, mitä mykkästen vasemman ja oikean korvan välissä tapahtuu kuin objektiivisesta havainnoinnista yhteiskunnan tilasta. Kuten sillä aikuisella kasvattajalla, joka näkee lapsensa raivonpuuskat ja ottaa käyttöönsä vaan ne tukinnat ja keinot, joita hänellä luonnostaan on.

Jaakko Häkkinen

Erinomainen analyysi.
Olen muualta käsittänyt, että sama mies olisi hiljattainkin tehnyt jonkin ulostulon asiasta? Odotellaan, vahvistaako joku Hesarin lukija asian.

Toimituksen poiminnat