*

AnttiKukkonen

Integraatio vastatuulessa: kommentaari Lindenin analyysista

Kirjoitus julkaistu alun perin Vastavalkea-verkkojulkaisussa: https://vastavalkea.fi/2016/12/31/integraatio-vastatuulessa-kommentaari-lindenin-artikkelista/​

Johdannoksi: globalisaatio, Brexit & Trump

Kuluvana vuonna läntistä maailmaa järkytti kaksi kansojen poliittista valintaa: Brexit ja Donald Trump. Järkytyksen laajuutta ja syntynyttä vastarintaa kuvaa hyvin se, ettei kumpaakaan päätöstä voida pitää täysin varmana. Briteissä toivotaan parlamentin ja/tai uusien vaalien negeeraavan päätöksen, kun taas USA:ssa Trumpin valinnan legitimiteettiä on kyseenalaistettu sen pähkähullun ja todistamattoman väitteen nojalla, että Trump olisi Vladimir Putinin agentti ja vaaliprosessi Venäjän manipuloima.

Jollain tavalla kyse ei ole vain väärien poliittisten kantojen voitosta, vaan myös siitä, että liberaalin maailmanjärjestyksen (ks. Wikipedia: Liberal internationalism) tukijoiden mielestä äänestysten voittajat ovat pysäyttäneet historian luonnollisen liikkeen kohti globaalimpaa maailmaa ja suurempaa keskinäisriippuvuutta, joka loppujen lopuksi palvelee yhteistä etua. Brexiterit ja trumpistit näyttäytyvät tässä internationalistisessa visiossa yhtä jälkeenjääneiltä kuin maaseudun kirkkouskovaiset 60-lukulaisten pyrkimyksissä kohti sosialistista onnelaa. Tuntuu siltä, että pessimistisissä visioissa trumpistit ja brexiterit eivät voittaneet vain Clintonia ja Remainia, vaan suistivat itse historian oikealta polultaan.

Tämä asettaa globalistit ja federalistit uuden tilanteen eteen: he joutuvat palaamaan propagandassaan meidän normaalien kuolevaisten joukkoon, sillä ”historia” ei näytä uskottavasti olevan enää kenenkään puolella, vaan ihmisten täytyy tehdä taas oma historiansa, olkoonkin ettei olosuhteissa tai puitteissa, jotka he itse olisivat valinneet. Brexit ja Trump edustavat globalisteille hieman samaa kuin Lissabonin maanjäristys (1755) Jumalan kaikkivoipaisuuteen ja pohjattomaan hyvyyteen, teodikeaan, uskoville kristitylle. (Jäämmekin innolla odottamaan, syntyykö päätöksistä samankaltaista kirjallista helmeä, locus classicusta, mitä Voltairen Candide aikanaan ”Lissabonin” kokeneille edusti. Toistaiseksi skribentismi on liikkunut ”itkuraivarien” tasolla.) Ilmiöt Brexit ja Trump auttavat meitä ymmärtämään, että mikäli nk. globalisaatio postuloidaan luonnonvoimaksi, väistämättömäksi kehitykseksi, sen seuraus saattaa yhtä hyvin olla Trump kuin Juncker, ”Suomi ensin” yhtä hyvin kuin Suldaan Said Ahmed. Dialektiikka tai ainakin dialektinen tietoisuus on palannut historiaan.

Majesteetillisen ”historian voittajat” -diskurssin ohella globalisaatioretoriikalle tunnusomaista on myös kuvailevan (deskriptiivisen) ja poliittisesti kantaaottavan (normatiivisen) puheen autuas sekoittaminen. Lienee riidatonta, että nykyään on taloudellisempaa valmistaa lenkkikenkiä halpatyömaissa ja kuljettaa niitä jättimäisillä konttilaivoilla Eurooppaan kuin muutama vuosikymmen sitten. Tästä ekonomisen järjen sinänsä hyväksyttävästä aksioomasta seuraa helposti konttilaivaruuhka Suezin kanavassa. Kuitenkin vain ortodoksimarxilainen ajattelee, että taloudellisen tuotantorakenteen muutos yksiselitteisesti tekisi tietynlaisen politiikan – jota voi kutsua vaikkapa globalismiksi – välttämättömäksi tai jos ei välttämättömäksi ahtaassa merkityksessä niin ainakin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi.

Marxilaisittain basis tuotantorakenteineen ja -teknologioineen (onko globalisaation kova ydin muuta kuin muutosta juuri näissä tasoissa?) ohjaa historiaa, ja ideologioiden on siihen sopeuduttava. Tämä hämärtää eron a) jonkin politiikan rationaalisen valinnan ja sen välillä, että b) tietty taloudellinen tai teknologinen tilanne kvasimystisesti, kvasikausaalisesti tuottaa tietyn politiikan. Hieman huvittavana voimme siis pitää puhetta tarpeesta uudelleenintrodusoida Karl Marx poliittiseen diskurssiin samaan aikaan kun hän edustaa poliittisen ajattelun valtavirtaa eli globalismia selkeämmin kuin koskaan. Kuitenkin niin kauan kuin emme osaa analyyttisesti erottaa globalisaatiota tosiasiana ja ”isminä”, poliittinen valveutuneisuus asiassa on mahdotonta.

EU globalismin ja regionalismin ristipaineessa

Kriittinen tarkastelu EU:n ja kansallisvaltion suhteesta on siis poliittisessa tilanteessamme kaivatumpaa kuin koskaan. Valitsevaa poliittista tilannetta kartoittaa varsin mielenkiintoisella tavalla maisteri Sakari Linden artikkelissaan Integraatio vastatuulessa: kuinka Brexit ja Trump-ilmiö haastavat federalismin ja globalismin.

Linden tuo esiin, kuinka vain nykyiseen EU-kritiikkiin uppoutumalla syntyy helposti anakronistinen harhakuva, että EU:n ja globalismin puolustus kulkevat käsi kädessä siinä missä EU-kriittiset voimat hokevat lokalismin ja/tai isänmaan mantraa. EU globalisaation väliportaana tai astinlautana on vai yksi tarina EU:sta. Toinen (joka sai itse asiassa allekirjoittaneen äänestämään EU:n puolesta 1994) on regionalistinen tarina EU:sta hyvinvointivaltion tai ehkä paremminkin hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana globalisaation aikakaudella. Regionalismin mukaan hyvinvointiyhteiskunnan puolustus vaatii poliittista ja ennen kaikkea taloudellista voimaa, ja tätähän EU periaatteessa kykenisi tarjoamaan. Ja toki tämä tarina elää vielä nykyäänkin varsin voimakkaana.

Seuraavan tarkentavan huomion Lindenin analyysiin kuitenkin tekisin: Verrattuna 1990-lukuun ns. positiiviset vapaudet (positiivinen vapaus on vapautta johonkin ja negatiivinen vapautta jostakin; ks. esim. Wikipedia: Positiivinen ja negatiivinen vapaus) ovat EU-retoriikassa yhä enemmän paitsiossa ja ne on korvannut keskittyminen negatiivisiin vapauksiin, jossa EU suojelee kansalaisia valtioiden ”tyrannialta”, kuten Unkarin Viktor Orbánilta. Nyky-EU kun ei juurikaan pidä ammattiliitoista, mutta rakastaa homojen oikeuksia. Yhä edelleen EU tarjoilee Kreikalle ja Ukrainalle (mikäli jäsenyys vuonna n toteutuu) ”oikeusvaltiokehitystä”, muttei inhimillistä toimeentuloa tai oikeutta maksuttomaan koulutukseen – ja miten voisikaan ”Troikan” (EU-komissio, EKP, IMF) juuri riistettyä säädyllisen elämän ehdot Kreikalta. EU siis ”suojelee” kansalaisiaan yhä enemmän 1800-luvun klassisen liberalismin hengessä. Siksi ei ole ihme, että uusliberalistit ja(/tai?) libertaristit, joita vielä 1990-luvulla pelotti EU:n sääntely, tuntuvat yhä väkevämmin ottaneen EU:n asian omakseen.

EU:n integraation puolustus: federalismi ja uusfunktionalismi

Linden tutkii paperissaan ideologioita, joiden avulla EU:n integraatiota artikuloidaan ja puolustetaan. Niitä hän vertaa perinteiseen geopoliittiseen realismiin, jota hän poliittisen ajattelun paradigmana asettuu tukemaan. Tarkastelen hänen ajatuksiaan tässä järjestyksessä.

Lindenin kuvaamaa federalistista ajatteluperinnettä voitaisiin kutsua myös EU-utopistiseksi. Sen tunnetuin edustaja Suomessa lienee Alexander Stubb. Ajatusmallin mukaan kansakuntien tulee alistua kehityksen myötä alisteiseen asemaan suhteessa EU:n federalistisiin instituutioihin. Tämä puolestaan edellyttää integraatiota kansojen välillä, yhteisen ”eurooppalaisuuden” kokemusta. Benedict Andersonin terminologialla voisimme sanoa, että federalisti haluaa EU:lla korvata kansakunnan ensisijaisena ”kuviteltuna yhteisönä” (imagined community). Nationalismin analyysistaan tunnetun Benedict Andersonin lanseeraama käsite “kuviteltu yhteisö” tarkoittaa yhteisöä, joka pysyy koossa koska uskoo omaan olemassaoloonsa yhteisönä. Usko yhteisön olemassaoloon on keskeinen laajoissa kokonaisuuksissa, kuten kansakunnissa, joiden jäsenet eivät voi konkreettisesti tuntea kaikkia ryhmänsä jäseniä (ks. Wikipedia: Kuviteltu yhteisö). Tämän luonnollinen seuraus on ensisijainen rooli myös EU-instituutioilla, jotka saavat legitimiteettinsä juuri tästä kokemuksesta.

Neofunktionalistille olennaista on niin sanottu asioiden logiikka. Koska maailma on kompleksinen, saavuttaaksemme keskeisiä tavoitteita, kuten yhteinen markkina-alue, joudumme väistämättä kriisien ja esteiden eteen, joiden ylittäminen vaatii ”luovia ratkaisuja”. Väistämättömänä seurauksena myöskään tulos ei koskaan näytä sellaiselta, kuin mitä missään vaiheessa kuvittelimme. Politikoilla ja kansalaisilla on kauniita ideoita, mutta kyvyttömyyttä nähdä, millaisia esteitä syntyy jo pelkästään yrityksestä toteuttaa niitä.

Juuri halu ottaa tavoitteet annettuna ja toteuttaa niitä epätäydellisessä maailmassa tuottaa EU-komission ja WTO:n kaltaisia massiivisia byrokratioita. Massiiviset byrokraattiset rakenteet nähdään funktionaalisina suhteessa komission teknokraattisesti ajamiin päämääriin, kuten tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuminen. Kyynikko kysyisi, miksi yhä uusia esteitä havaitessamme ideologia ei voisi joustaa. Epäilen, että tähän emme uusfunktionalistilta saa vastausta yhtään enempää kuin markkinaliberalistilta vastausta siihen, montako koulua ja sairaalaa pitää sulkea, jotta markkinat toimisivat.

Neofunktionalistinen ideologia siis tuottaa byrokratian, joka saa oikeutuksensa jatkuvasta tapahtumiin reagoinnista. Tämä ei yllättäne. Kukapa itseisarvona kaipaisi vaikkapa WTO:n kaltaista byrokratiaa. Mutta byrokratiaa eivät vaadikaan ihmiset vaan ”asiat”.

Esimerkiksi niin sanottujen Kreikka-tukipakettien kohdalla voisimme väittää vasemmiston suosineen federalistista puheenpartta kreikkalaisten EU-veljien auttamista korostaessaan, kun taas oikeistolainen markkinoiden ja euron pelastamisen korostus voitaneen nähdä neofunktionalismina. Toimenpiteiden kauheat seuraukset, kuten Kreikan valtiollisten ja sosiaalisten rakenteiden tuhoaminen, sopii ehkä luontevammin neofunktionalistin ajatusmaailmaan. Myös ajatus integraation syventämisestä kriisien kautta on neofunktionalistinen.

Realismi ja kansakunta

Yllä hahmoteltiin suurempaa integraatiota puolustavia ideologioita. Vertailukohdan muodostaa Lindenin analyysissa kansainvälisen politiikan realistinen teoria ja siihen usein liittyvä geopoliittinen analyysi. Realismin mukaan valtiot tavoittelevat itsekästä etua anarkkisessa kilpailussa. Valtion resurssit (väestö, luonnonvarat, osaaminen) loppujen lopuksi ratkaisevat valtion mahdin. Tällöin valtion järkevää toimintaa haittaavat ideologiat, jotka eivät palvele valtion etua.

Ei ole vaikea havaita, että realismi keskittyy vanhaa opettajaani Esa Saarista lainatakseni ”kylmien tosiasioiden diskurssiin” ja geopoliittisten voimasuhteiden analyysissä tämä vain korostuu. Yksi tunnetuimmista realistisista valtiomiehistä, Otto von Bismarck lausui aikanaan, että Saksa rakennetaan raudalla ja verellä (Eisen und Blut), eikä puheilla ja enemmistöpäätöksillä.

Lindenin panoksena realismi-keskusteluun voitaneen pitää korostusta, jonka hän antaa kansakunnalle ideana ja käsitteenä: ”Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta merkityksellisin kysymys liittyy sen kykyyn muodostaa väestöstään yhteenkuuluvuutta henkivä kansakunta.” Hän jatkaa:

”Kulttuurimaantieteellinen monimuotoisuus vaikuttaa myös Euroopan geopolitiikkaan. Euroopan eri osien toisistaan erottuvat identiteetit ja intressit tekevät yhtenäisen linjan muodostumisesta Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaikeaa, jollei mahdotonta. Yhtenäinen geopoliittinen linja aina vähintään heikentää kokonaisuuden eri osien asemaa suhteessa tilanteeseen, jossa ne voisivat valita oman linjansa omien intressiensä mukaan.” (s. 21)

Kuten yllä todettu, realismin perinteisessä ”bismarckilaisessa” tulkinnassa ideologia hahmottuu hämäyksenä, joka estää keskittymästä olennaiseen (Eisen und Blut). Lindenin ajatuksena on integroida realismin diskurssiin veren ja raudan ohella pehmeämpiä tekijöitä, kuten kansakunta, joka näyttäisi muistuttavan andersonilaista kuviteltua yhteisöä. Voimmekin nähdä, että realismiin on hyvin integroitavissa nk. konstitutiivinen tulkinta ideologioista, vaikka realismiin liittyykin anti-ideologisuus. Konstitutiivisella tulkinnalla viittaan siihen, että ideologia konstituoi, rakentaa yhteisöä. Ideologian avulla ryhmä tulee tietoiseksi yhteisistä intresseistään. Se mikä ennen eksistoi sinällään (an sich), kuten työväestön alistettu asema, muuttuu ideologian avulla tiedostetuksi tilanteeksi (für sich). Itsestään tietoisen työväenluokan syntyminen 1800-luvulla oli mahdotonta niin kauan kuin prototyöläiset kokivat ansaitsevansa tehtaissa rahaa voidakseen palata agraariin ammattiinsa.

Terve realismi hierarkioiden rakentumisen esteenä eli pari sanaa Ukrainan kriisin jälkeisestä ”uudesta normaalista”

Geopoliittisen realismin ajatuksesta seuraa kuitenkin eräs oleellinen piirre, joka koskee kokonaisuuksia vailla kansakuntaa eli yhteistä identiteettiä ja intressejä. Kansakuntaa vailla olevilla poliittisilla kokonaisuuksilla (esim. EU) on taipumus päätyä hierarkkiseen rakenteeseen, jossa vahvin osa määrittelee kokonaisuuden intressit ja alistaa muut tahtonsa alle. Linden kirjoittaa (s. 22):

”Euroopan unioninkaan geopoliittinen yhtenäisyys ei voi syntyä kuin yhden toimijan hegemonian avulla. Käytännössä EU:n yhtenäisyys voisi perustua pangermanismin hengessä saksalaisten tai ulkopuolisen toimijan, Amerikan Yhdysvaltojen, hegemoniaan. Yhdysvaltojen suhteellinen vaikutusvalta on kuitenkin juuri nyt laskemassa voimakkaasti maailman poliittisessa järjestelmässä. Amerikanintialaisen kansainvälisen politiikan toimittajan Fareed Zakarian mukaan Yhdysvaltojen hegemonia todennäköisesti heikentyy merkittävästi maan kielteisen velkakehityksen ja kuluttajalähtöisen kansantalouden ongelmien vuoksi, mikä saattaa kehitys johtaa maan eristäytymiseen ja vetäytymiseen merkittävästä osanotosta kansainvälisten instituutioiden työhön.”

Oivallus on tärkeä, mutta tulkintana nykytilanteesta sisältänee yhden oleellisen puutteen. Kiistatonta lienee, että tulemme näkemään (ainakin jos vältymme suursodalta) USA:n geopoliittisen mahdin hiipumisen, ennen kaikkea suhteessa Kiinaan. Yhtä hyvin voimme kuitenkin ajatella, että luhistuva maailmanmahti USA, juuri nähdessään tämän kehityskulun väistämättömyyden, muuttaa geopolitiikkaansa entistä aggressiivisempaan, jopa irrationaaliseen suuntaan. Historiasta löytyy toki esimerkkejä järkevästä imperiumin purusta, kuten brittien luopuminen suorista maaomistuksista toisen maailmansodan jälkeen. Tätäkin prosessia siivitti se, että USA otti vetovastuun lännen geopolitiikasta. Tämä edusti jatkumoa jo Hollannin lyhytaikaisesta maailmanvallasta 1600-luvulla, josta valtikka siirtyi Britanniaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. On kaikkea muuta kuin selvää onnistutaanko Kiina mukauttamaan osaksi surullisenkuuluisaa ”uutta maailmanjärjestystä” ennen geopoliittisen valtikan siirtymistä Atlantilta Kauko-itään.

Joka tapauksessa historiallinen näyttö tukee vähintään yhtä hyvin teesiä, jonka mukaan väistyvän maailmanvallan politiikkaa ajaa käsitys, jossa aika eli konservatiivien peräänkuuluttama luonnollinen kehitys ei ole heidän puolellaan. Jos jokin luo vaaraa ja sodanuhkaa nykyiseen geopoliittiseen asetelmaan, niin juuri se. Juuri tästä näkökulmasta meidän on hyödyllistä tarkastella USA:n masinoimaa uutta värivallankumousta, Ukrainan kriisiä, jonka tuloksena – ja väitteeni mukaan myös aikomuksena – on ollut Euroopan sitominen ja alistaminen Yhdysvaltojen poliittisiin päämääriin. Juuri tämä tuhoaa Putinin Venäjän pitkäaikaista poliittista tavoitetta: terveeseen poliittiseen realismiin perustuvaa Venäjän integroitumista Eurooppaan. Venäjän resurssit ja Saksan teknologia ja osaaminen ovat kauhistus USA:n geopoliittisille ambitioille.

Lopuksi

Tavallaan Lindenin analyysi tekee selkoa siitä, miksi (allekirjoittaneenkin) toive regionalistisesta Euroopasta on (ja oli) tuomittu epäonnistumaan. Unioni vailla kansakuntaa on ikään kuin jatkuvasti uuden isännän tarpeessa, joka voi tulla sisältä (Saksa) tai ulkoa (USA). Tosin kolmanneksi vaihtoehdoksi – mitä tulee uuteen isäntään – voisi ehdottaa vailla isänmaata olevaa yksityistä liikepankkitoimintaa. Pankkisektori on euron avulla kaventanut poliittisen järjestelmän valtaa ja lisännyt omaansa. Euro-valtio velkaantuu yksityisille liikepankeille, kun aidosti itsenäinen valtio voi rahoittaa toimintaansa itsenäisen keskuspankkinsa kautta. EU on toteuttanut vauraassa lännessä saman velka-ansan, joka ennen toimi vain kehitysmaille. Massiivisempaa vallansiirtoa on vaikea kuvitella.

Monet varmaan muistavat, miten euroa ja EKP:tä 1990-luvulla legitimoitiin: lisää kontrollia taloudesta, ennen kaikkea finanssipolitiikasta, tulee siirtää ”epäpoliittisille” asiantuntijoille, vaikka nähtävissä jo tuolloin oli, että teknokraattinen asiantuntijavalta tarkoittaa kapean ideologista talouspolitiikkaa, johon demokraattinen päätöksenteko ei voi puuttua.

Samaan aikaan komissio pyrkii estämään valtion aktiivisuutta (laskukausina) budjettiraameillaan ja velkakatoillaan. Kyseessä on toki politiikka josta toiset (e.g Kreikka) kärsivät enemmän kuin toiset (esim. Saksa). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mikään valtio olisi hyötyjä.

Onkin hieman epäselvää, missä määrin EU:lle hyvin olennaista talouden finansialisoitumisen kaltaista ongelmakenttää kyetään analysoimaan geopolitiikan tai realismin viitekehyksestä käsin, vaikka kosketuspintoja varmasti onkin. Kansainvälispoliittisen realismin ongelmana nykypäivän analyysissä on liiallinen valtiokeskeisyys, vaikka ongelmaa on yritetty paikata teorian uusissa neorealistisissa versioissa. Teorian uusien suuntausten esiintuomisesta olisi saattanut olla tässä hyötyä.

Sinänsä hyväksyn Lindelin ajatuksen ”logiikasta” – kansakunnan puutteesta – joka EU:ssa tuottaa väistämättä hierarkkisuutta. Lisäisin analyysiin kuitenkin vielä yhden havainnon: Osana hierarkkisuuden logiikkaa voidaan pitää myös eksklusiivisuutta eli poissulkevuutta. Hierarkiassa alisteinen (kuten tietyt valtiot EU:ssa) voi palvella vain yhtä isäntää – olkoon se EU-mekanismien välityksellä vaikka USA tai Saksa. (Toki retoriikan tasolla tämä tarkoittaa ”yhteisten pelisääntöjen” – kuten Venäjä-pakotteet, joissa hyötyjä on USA:n geopolitiikka ja kärsijä ennen kaikkea Saksa – hyväksymistä ja noudattamista, vaikkei tähän retoriikkaan uskota enää ehkä missään muualla kuin Suomen hallituksessa.)

Juuri tämä ajattelu- ja toimintamalli myötävaikutti Ukrainan kriisin laukeamiseen. Venäjälle olisi loppujen lopuksi käynyt mahdollisuus, jossa Ukraina olisi sopinut taloussopimukset sekä EU:n että Euraasian Unionin kanssa siten, että kaikki kolme osapuolta olisivat istuneet neuvottelupöydässä. Tämä ei kuitenkaan EU:lle käynyt, vaan Venäjälle annettiin rukkaset. Tämä on hyvä pitää mielessä kun nimenomaan Venäjää syytetään etupiiriajattelusta. EU halusi Ukrainan oman hierarkiansa sisään siinä missä Venäjä suhtautui asiaan avarakatseisemmin.

Ukrainan kohtaloa on hyvä pohtia suhteessa onnistuneeseen inkluusioon eli Suomen politiikkaan kylmän sodan aikana. Tuolloin maallamme oli taloudellinen sopimus sekä Lännen (EFTA) että Idän (SEV eli KOMEKON) kanssa. Tällaisten sopimusten edellytys on suvereeni valtio, jolla on suvereenisuutensa ansiosta liikkumavaraa sopimuksissa eri blokkien ristipaineessa. Mahdollisuus päällekkäisiin sopimuksiin ei olisi onnistunut ilman valtiollista suvereniteettia. Nykyisessä maailmanjärjestyksessä suvereeni Suomi voisi rakentaa talouspolitiikkaansa esim. Pohjoismaiden yhteistyön kautta, jotka voisivat hyvin kyetä lindeniläisessä parlancessa muodostamaan yhteneväisen kulttuurinsa ja intressiensä kautta riittävän vahvan regionalistisen liiton, joka voisi solmia suhteita sekä itään että länteen. Tämä taitaa nykymaailmassa olla kuitenkin utopistista: juna meni jo (ainakin toistaiseksi).

Lähde

Linden, Sakari | Suomen Perusta (2016): Integraatio vastatuulessa. Kuinka Brexit ja Trump-ilmiö haastavat globalisaation ja federalismin http://www.suomenperusta.fi/wp-content/uploads/2016/12/Integraatio-vastatuulessa-pdf-2.pdf

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat